10. Kymmenes kerta toden sanoo

Kaikki menee huonommaks taas. Päivä päivältä. Pala palalta hajoon uudestaan. Ihan niinku tätä ei ois jo nähty.

Olin viikonloppuna juhlimassa sen ainokaisen ystäväni Eerikan luona. Siellä oli paljon Eerikan kavereita, joista muutaman kanssa oon viettänyt vähän enemmänkin aikaa. Ainakin yhtä niistä vois pitää ihan kaverinakin, ollaan sen verran kuitenkin hölisty ja pölisty tässä parin vuoden aikana. Eniweis, oli juotavaa, oli musiikkia, oli ihmisiä. Ei kukaan missään kaatokännissä ollu, ei kaikki edes juonut. Sellasta illanviettoa vaan.

Siellä sit oli yks jätkä, joka ihan yhtäkkiä vaan sieppas mut halaukseen kun istuin siinä sen vieressä sohvalla. Se kuulemma on sellanen kaikille, kyllähän mä sen tiesin. Siinä sohvalla se sit istu, välillä rutisti mut halaukseen, välillä silitti vaan selästä ja myös hiero hetken aikaa hartioita siinä puolinukuksissa maatessaan. Kyllä se kyselikin multa siinä jotain. "Ootko aina noin hiljanen?", "Ootko jossakin töissä?" ja yhden rutistuksensa aikana "Etkai litisty sinne?" jne ja sit kun joku mainitsi jotain siitä että se on niin läheisyydenkipee niin se sano vaan että "Essi näytti niiin yksinäiseltä."

Vastailin sen kysymyksiin ehkä vähän liiankin tylysti. Ja lähdin siitä sen vierestä heti pois kun se sen toisella puolella istunutkin tyyppi kaivautu sieltä pois. Enkä edes helvetti tajua että miks, koska se oli varmaan ensimmäinen kerta kun mua ei ahdistanut olla niin lähellä jotakuta. Tai siis, oon jotenkin niin torjuva, että edes Eerika tai kukaan muukaan mun entisistä ystävistä ei edes oo halannut mua tyyliin paria kertaa enempää. En vaan osaa olla sillain läheinen, päästää ketään lähelle. Mutta se ei tiennyt sitä, se ei välittänyt siitä minkä näkönen oon, se halas mua, se pysy mun lähellä. Se oli maailman paras tunne, kun se vaan yhtäkkiä hiero mun kipeetä niskaa, silitti selästä, rutisti karhunhalaukseen. Se sulatti jotain mun sisältä, oli lämmin ja rento olo ekaa kertaa miljoonaan vuoteen. Ja varmaan vikaa kertaa ikinä. Se jätkäkin varmaan sai sen käsityksen että en viihtynyt siinä, että halusin päästä pois sen läheisyydestä kun niin vaan siitä lähin. Vaikka asia oli päinvastoin. Mutta eihän sellasta voi kertoo toiselle, vieraalle ihmiselle?

Suoraan sanottuna näin jälkeenpäin vitutti oma käytös aika paljon. Ja harmitti. Itketti. En oo koskaan tajunnut kaipaavani näin paljon läheisyyttä toiselta ihmiseltä. Nyt tiedän että kaipaan ja se sattuu kun tiedän etten voi sitä koskaan saada. 

Paniikkihäiriö on pahenemassa. Ainakin viimesen kuukauden aikana on ahdistanu paljon, paljon enemmän kun esimerkiks koko sitä edeltävän puolen vuoden aikana. Mutta nyt ne kohtaukset on erilaisia. Se alkaa ihan yhtäkkiä, iskee päälle samantien täydellä teholla ja jättää olon helvetin ahdistuneeksi ja surkeeks. Ei se kohtaus aina tuu, lähinnä vaan sillon kun ajattelen sen kohtauksen tulemisen mahdollisuutta. Ja kun erehdyn niin tekemään, en pysty mitenkään enää estämään sen kohtauksen tuloo. En vaan pysty hallitsemaan sitä, vaikka luulin jo oppineeni kuinka sitä hallitaan. Se on saanu jostain lisää voimaa.

Oon hetkittäin niin pirun surullinen, mutta en vaan jaksa aina itkeä. Siihen tarvitaan enemmän että alkaisin itkemään. Joku surullinen elokuva esimerkiks. Ja sitten kun se onnistuu koskettamaan mua jostain, hajottaa padot ja tirautan itkun ilmoille, niin sitten pystyn itkemään samalla kaiken muunkin vuoks. En sen elokuvan, vaan kaiken paskan mitä tunnen. Ja kun niin käy, itken niin pitkään että en saa enää henkeä. Oon pari kertaa saanut aikaseks paniikkikohtauksen itkemällä niin paljon että meinaan tukehtua. Naurettavan säälittävä.

Miksen vaan osaa puhua mun asioista esimerkiksi siellä mun vasta alkaneessa psykoterapiassa, jossa näitä asioita kai kuuluis käsitellä? En vaan osaa. MIKSI EN?! Eikö se nyt ois kaikkien kannalta parasta. Eikö se ois munkin kannalta parasta? Mutta silti kun se kysyy miten mulla menee paniikkihäiriön kanssa, vastaan että ihan okei. Että en muista millon oisin saanut kohtausta viimeks. Ja kun se kysyy miten voin, vastaan että ihan jees, ihan tavallisesti. Kyllähän mä nyt sillä hetkellä ehkä voinkin hyvin, kun kiiruhdan sinne pikasesti halki harmaan kaupungin keskustan ja istahdan sohvalle. Ei mulla sillä hetkellä oo hätäpäivää. Jos se pyytää muistelemaan jotain, teen sen jotenkin pikasesti. En mä oikeesti kykene miettimään siellä mitään syvällistä, omaa elämääni, mitään. Se kai se ongelma onkin. Vasta sen jälkeen kun lähden sieltä, mietin asioita oikeesti. Ja ahdistun. Tunnen epätoivoo. Pohjatonta epätoivoo. Ahdistusta. Kuolemanpelkoo. Kuolemanhalua. Kipua. Pelkoa. Kaikkee mitä ihminen vaan voi maan päällä tuntea. Ja tunnen sen kaiken yksin, enkä anna kenellekkään pienintäkään vihiä siitä miltä musta oikeesti tuntuu.

Mun elämä on kamalaa. Ei oo koskaan kai ollu aikaa, millon ei ois ollenkaan ongelmia. Ja liian monesti ne patoutuu kasaks ja on kaikki samaan aikaan päällä. Fyysinen terveys, psyykkinen terveys, sosiaalinen elämä, ulkonäkökriisit, temppuileva itsetunto, jaksaminen, raha-asiat, melankolia, epätoivo, kaikki. Nyt taas ne kaikki on mun kimpussa, repii mua kun haaskaa joka suunnasta. Miks en voi saada elämääni parsittua kasaan vaikka niin kovasti oon taas yrittänytkin????

9. Iltasatu pelkurisiilistä joka ulvoi kuulle ja muuttui linnuksi

Kerran sanoit että pelkään aivan kaikkea, aivan jokaista
Kuinka tiesit? pelästyin, olisin vaan tahtonut sut sokaista

Miten näitkin niin selvästi kaikki syvimmätkin pelot

Minä pelkäsin niin salaa mutta sinä tunnistit pedot

Olit oikeassa, tunsithan mut paremmin kuin kukaan 
Mutta väitit että suojaan itseäni aivan turhaan
Olin siili piikit pystyssä, suojauduin aivan kaikelta
Mutta kaikki satuttaa jos muutenkin on liian vaikeeta

Olin kerran täynnä padottua vihaa, täynnä surua
Synkkä, yksinäinen susi, kuulle kaipasin vain ulvoa
Mutta kuu ei koskaan tullut esiin, paljastanut aikeitaan
Ja vaikka kuinka odottelin, yksin pelätä sain kuolemaa

Olit ainut joka huomasi mun repaleiset siivet
sekä pirstoutuneen sielun, hajotetun ihmismielen
Ja sinä päätit että korjata voi kaiken, vaikkei voikkaan
Pelastaa siipirikon koitit vaikka ethän voinut voittaa

Olit ainut johon saatoin silloin kerran luottaa

Nyt ymmärrän et puolustauduin sulta aivan suotta
Kunpa oisin ymmärtänyt luottaa sinuun tarpeeks ajoissa
Ois pelastamisyrityksesi ollut mahdollisen rajoissa

Pahaa käy liikaa niille jotka sen vaivoin jaksaa kantaa
Tiedäthän etten ole koskaan ollut läheskään niin vahva?
En voinut jäädä pahan vangiks, päätin lentää pakoon
Ja minä syöksyin pimeyteen vaikka suunta oli valoon

8. Uni versus todellisuus

Se tunne, kun näkee onnellista unta ja joutuu heräämään siitä takas todellisuuteen.

Sitä luulis että on ihan mukava nähdä hyvää unta, mutta ei tosiaan.

Siitä seuraa vaan päivä täynnä pettymystä, surua ja epätoivoa. 

Sitä muistaa kaikki ne syyt miksei voi olla onnellinen.

Sen miks se uni ei voi koskaan toteutua.

Ja se tuntuu niin saatanan pahalta.

Ja se mikä sai mut kaikkein surullisimmaks oli varmaan pienin ja sen unen juonen kannalta mitäänsanomattomin asia koko unessa. Nimittäin se kun nojasin päätäni siinä unessa olleen poikaystäväni olkapäälle ja se tuntu niin helvetin hyvältä, aidolta ja oikeelta. Jopa siinä unessa tajusin, että ei hitto en oo koskaan pystynyt olemaan näin rento ja aito kenenkään seurassa, luottamaan kehenkään näin, tekemään kenellekkään näin. Ja tais käydä niin että tulin jo siinä unessa siihen olkapäähän nojatessa niin surulliseks siitä tosiasiasta että se oli vaan unta.

7. Miten kehtaan valittaa paniikkihäiriöstä?

Ai miks valitan päivästä toiseen esimerkiksi paniikkihäiriöstä? Miten edes saatan!!? Maailmassa on vakavampiakin asioita, pahempiakin sairauksia ja minä vaan itken jotain kuviteltua ahdistusta, kuinka se muka on pilannut elämäni.

Tiedän sen! On olemassa tuskaista syöpää, narkolepsiaa, sydänvikoja, pahoja kehitysvammoja, epilepsiaa, sokeritautia. Hirvittävä määrä monenlaisia tauteja ja sairauksia jotka haittaa niistä kärsivien jokapäiväistä elämää, sairauksia joiden vuoksi elämä on hemmetin vaikeeta ja raskasta. On olemassa lapsia, joilla on vakava syöpä ja jotka ei silti valita. On olemassa ihmisiä jotka viettää koko elämänsä sairaalassa. Jotka kärsii koko elämänsä. Ja varmaan myös niitä jotka ei siltikään menetä uskoo tulevasta tai valita.

Myönnän siis olevani heikko ihminen.

Sillä hetkellä kun mulle iskee paniikkikohtaus, en todellakaan pysty miettimään yhtään mitään muuta kun siitä hengissä selviämistä. Paniikkikohtaus nimittäin tuntuu lähinnä siltä, että kuolisin. Tuntuu oikeesti siltä että kuolisin siihen paikkaan. En saa henkeä, huimaa ja meinaan pyörtyä, kädet ja jalat puutuu, silmissä pimenee, sydän hakkaa miljoonaa. Eihän se vakaavaa kuulemma ole. Jos pyörtyisin paniikkikohtauksen takia, niin sitten pyörtyisin, paniikkikohtaus menis samalla ohi ja heräisin siitä maasta hetken päästä ihan kunnossa. Niin mulle on sanottu, ehkä se pitää paikkansakin. Sillä hetkellä kun paniikkikohtaus kuitenkin on päällä täydellä teholla, on kuolemanpelko ja oireet niin järkyttävän todellisia, ettei tieto siitä että se on vaan paniikkikohtaus helpota. Mikään ei helpota, kun luulen todella kuolevani sillä sekunnilla ja siihen paikkaan, yksin, ehtimättä hyvästellä ketään, haluten vaan päästä siitä olotilasta pois jotenkin muuten kun kuolemalla. Tai kuolemalla sit edes nopeesti, eikä kärsimällä ensin ikuisuudelta tuntuvaa aikaa tukehtumisentunteesta ja paniikista.

Kävin joitakin vuosia sitten jossain todella pohjalla tän kaiken takia. En ois ikinä päässyt sieltä takas elämään ilman kahta tai kolmea maailman suurisydämisintä ja kärsivällistä ihmistä. Sillon tollaset olotilat ja kohtaukset oli mulle päivittäisiä. Jos poistuin huoneestani, saatoin hetkenä minä hyvänsä saada paniikkikohtauksen. Vaikka en uskaltanutkaan joinakin päivänä poistua sieltä huoneesta, saattoi se paniikkikohtaus silti tulla jostain salakavalasti. Pelkäsin jatkuvasti kuolevani, en tienny miks, en tienny mitä voisin tehdä jotta säästyisin niiltä kohtauksilta. En uskaltanut ajatella edes seuraavaa päivää, pelkäsin joka tunti seuraavaa. Tuleeko paniikkikohtaus, mitä jos se ei meekkään ohi tällä kertaa, tukehdunko kokonaan? Ei pahemmin näkykyt toivoa paremmasta, edessä oli vaan ahdistusta ja kärsimystä päivästä toiseen, viikosta toiseen.

Ihmiset tuli ja pakotti mut liikkeelle. Pakotti mut ulos huoneestani. Mun parhaaks, mutta ei se siltä tuntunu. Musta tuntu, että kun mä kävelin siitä ovesta ulos astuin suoraan omaan helvettiini. Taistelin vastaan, en halunnut lähteä minnekkään. Vaikka todellinen monsteri oli mun sisällä, mun päässäni niin tuntu kun se ois vaaninut oven takana, odottanut että astun ulos. Kukaan ei ymmärtänyt. "Älä nyt oo noin saatanan lapsellinen." En mä koskaan tahallani.

On olemassa tuhat kertaa vakavampia sairauksia kuin paniikkihäiriö. On olemassa jatkuvasta fyysisestä kivusta kärsiviä viattomia ihmisiä. Eikä paniikkihäiriö oo mitään verrattun siihen.

Mulle se oli ja on kuitenkin yks rankimmista kokemuksistani. Se koetteli mua toisinaan päivittäin, toisinaan edes vähän harvemmin. Oon kärsinyt siitä ehkä yhteensä jotain 8-10 vuotta. Puolet elämästäni. Nyt vasta vuosien tauon jälkeen pystyn käymään isoissa marketeissa ostoksilla, shoppailemassa, ravintolassa syömässä, koulussa stressaamatta ja ahdistumatta jo pelkästä sinne menosta. Nyt vasta tiedän pystyväni joskus tekemään töitä. Oon osittain vapautunut siitä kahleesta, mikä mun sairaus mulle pahimmillaan oli. En kokonaan. En vieläkään käy Ikeassa, lentokoneissa tai missään hirvittävän ahtaissa tai korkeissa paikoissa. Toisinaan iltasin pelkään oikeesti kuolevani. Mutta ainakin elän nyt enemmän kuin vielä pari vuotta sitten. :)

Tiedän, että on paljon pahemminkin kärsineitä ihmisiä. Enkä yritä todellakaan vähätellä niitä. Enkä ymmärrä miks pitäis vertailla kärsimyksen määrää. Kukaan ei voi mun selityksistä huolimatta käsittää kuinka rankkaa mulla on ollu mun ongelmani kanssa. Kuinka monta päivää oon itkenyt pelkästään koska mua on ahdistanut jatkuvasti ja kaikki asiat. Kuinka monta päivää oon seissyt tai istunut katsellen ikkunasta pihalle, aurinkoisina ja sateisina päivinä yhtä alakulosena ja epätoivosena. Ajatellen että en pysty koskaan nauttimaan mistään tai elämään normaalia elämää. En koskaan voi opiskella, en koskaan voi tehdä töitä, tavata unelmieni miestä, perustaa perhettä, selviytyä arjesta. Painin nuoruuteni tärkeimmät vuodet paniikkihäiriötä vastaan, en suinkaan huidellut menemään kavereiden kanssa ja kerännyt kokemuksia joita en enää koskaan voi hankkia. Ja kuinka paljon nöyrtymistä, energiaa ja taisteluntahtoa on vaatinut se, että pystyn nyt opiskelemaan, asumaan yksin, selviytymään arjesta, unelmoimaan tulevasta. Se kaikki oli melkein enemmän kun mitä jaksan kantaa ja mitä kestän. Mutta nyt ehkä jaksan taas vähän enemmän.

Oon välillä ihan tosissani miettinyt, että onko paniikkihäiriö edes oikeesti joku sairaus. Monesti jostain keskustelupalstoilta huomaa kuinka moniakin mielenterveyden häiriöitä pidetään ihan huuhaa juttuna, kuvitteluna, huomionhakuna tai luulosairautena. En tiedä onko mulla edes oikeesti juuri paniikkihäiriö. Ainakin mun papereissa lukee niin. Ainakin mulle on sanottu niin. Ainakin luulisin niin? Sehän on kuitenkin fakta, että oli mulla paniikkihäiriö tai ei niin ei se tieto näitä oireita mihinkään suuntaan muuta. Joskus niin ehkä tapahtuu? Epäillään paniikkihäiriötä joidenkin oireiden perusteella ja sit mieli rupee luomaan lisää niitä oireita. Myönnän itsekin tavallani sortuvani tällaseen joskus. Jos selaa jotain oireita netistä, niin sieltähän tulee heti kaikki vakavimmat sairaudet. Yllättäen kaikki niistä oireista tuntuu sopivan kuvaan, vaikka ehkä ei ihan oikeesti sopiskaan.

En tiedä onko mun paniikkihäiriö syy vai seuraus. Onko se yksinkertasesti syy kaikkiin kokemiini paniikkikohtauksiin, ahdistukseen ja ongelmiini. Sairaus jonka takia mun elämästä tuli vaikeeta. Sairaus joka on aina odottanut sopivaa hetkeä yllättää mut, voittaa mut, kiduttaa mua. Vai onko koko "sairaus" pikemminkin seurausta jostain muusta? Että ensin mulla onkin ollut vaan tiettyjä oireita, esimerkiks jotaikin huimausta jotka onkin sit kasvanu valtaviin mittasuhteisiin koska oon alkanut pelkäämään sellasten huimauskohtausten tulemista. Ja siitä pikkuhiljaa sit muuttunut paniikkikohtauksiksi koska oon pelännyt niitä huimauskohtauksia niin paljon. Ja lopulta pahentunut siitä jatkuvaksi ahdistuneisuudeksi, paniikkikohtausten peloksi ja sen vuoksi erilaisten tilanteiden välttelyksi. Niin kutsutuksi paniikkihäiriöksi. Vaikka oikeesti taustalla oiskin ollut vaan pelkästään esimerkiks hartijajumista johtuva huimaus. Huh, olipa epäselvästi kirjotettu ja olipa sairaan huono esimerkki! Tällästä tänään, tän kaiken ajattelun jälkeen mun aivot kaipaa nyt hetken lepoa. :)

6. Häpeä

Taas hävetti sen verran nuo edelliset kirjotukset, etten melkein kehdannut edes tulla tänne takasin. Ei sillä, että kukaan noita ois lukenutkaan mutta itteäni hävettää olla noin säälittävän heikko pelle. En edes kehtaa avata niitä ja kattoa mitä tarkalleen ottaen oon sinne kirjotellut. Voisinhan mä poistaakin ne, mutta toisaalta en nää siinäkään mitään ideaa. Onko sillä sit loppupeleissä jotain merkitystä vaikka joudunkin vähän häpeemään. Ainakaan niin pitkään kun kukaan ei tiedä tarkalleen että kuka olen. Kun tiedän kuitenkin sen, että en muuta ole tehny kun ollu rehellinen. Miks mun pitäis sitä hävetä?

Hävettää silti. Hävettää joka kerta, aina kun näytän heikkouteni. Ei välttämättä just sillä hetkellä, mutta heti sen jälkeen. Heti kun oon saanut itteni taas koottua, päässyt esim paniikkikohtaukesta tai ahdistuksesta ohi.

Mua hävettää vieläkin ne monet kerrat kun lastenkodissa näytin heikkouteni. Kun en pystynytkään pidättämään enää itkua, lähtemään kauppaan muiden mukaan, menemään syömään lastenkodin ruokalaan, pitäämään suutani kiinni oikeella hetkellä, olemaan lujempi. Itkin sen neljän vuoden aikana varmaan noin tuhat kertaa. Turhista asioista, kipeistä asioista, surusta, vihasta, vitutuksesta, epätoivosta, kivusta, ahdistuksesta, pelosta... Yleensä itkin yksin huoneessani. Mahdollisimman hiljaa, ettei se kuulunut naapurihuoneisiin. Ja tietysti ne sadat kerrat kun itkin jonkun ohjaajan nähden. Ja kymmenen kertaa kun itkin muiden nuorten nähden. Sehän ei kuulemma ole heikkoutta että itkee. Riippuu kai vähän. Mutta joka tapauksessa, mua hävetti se aivan helvetisti aina jälkeenpäin. Hemmetin itkupilli.

Paniikkikohtaukset on se mun heikoin kohta. Tai pitäis varmaan sanoa että heikoin hetki. Jos se tulee ihmisten ilmoilla, yritän tehdä kaikkeni etten näyttäis sitä ulospäin. Että näyttäisin normaalilta. Siltä etten sillä hetkellä taistelis pakokauhua ja ahdistusta vastaan kaikin voimin. Ja se on aika helvetin vaikeeta. 

Muistan sen kerran kun olin äitini kanssa rautatieasemalla odottamassa junaa. Siellä laiturilla oli jonkinverran ihmisiä odottamassa junaa joka oli myöhässä. Yhtäkkiä huomasin että ahdistus voimistu, paniikkikohtaus oli iskemässä. En muista mitä tein, kävin varmaan hirveen levottomaks ja purin kynsiäni, mutta yritin kuitenkin samalla olla mahdollisimman normaalisti ettei äiti olis huomannut mitään. Luulinkin onnistuneeni siinä, kun sitten lopulta voitin sen paniikkikohtauksen ja juna vihdoin tuli. Kuitenkin seuraavalla viikolla lastenkodissa yks ohjaaja kysy multa jotain lomista. Kyseinen ohjaaja oli niitä ainoita joille pystyin siinä vaiheessa puhumaan, se oli ainoo joka tiesi mun paniikkihäiriöstä sillon. Sainkin sit myönnettyä, että meinasin tosiaan pyörtyä sillä juna-asemalla kun paniikkikohtaus iski. Yllättäen se kysykin multa että "tiesitkö, että sun äitis kyllä huomas sen?" 

Se hävetti ja pisti miettimään, että kuinka paljon mun äiti oikein tiesi. Asiahan oli niin, että äidin kanssa me ei puhuttu sellasista asioista. Sain tuolta samaiselta ohjaajalta joskus kuulla, että mun äidillä on joskus ollut vähän samankaltaista ahdistusta isoissa ihmisjoukoissa. Me ei koskaan oltu vaan puhuttu aiheesta äidin kanssa, sen vuoks asia tuli mulle ihan puskista. Ja vaikka tullaan nykyisin hirveen hyvin toimeen äidin kanssa, jutellaan paljon eikä meillä ole mitään ongelmia keskenämme niin siltikään me ei puhuta mistään ahdistukseen, paniikkihäiriöön, mun ongelmiin, äidin ongelmiin tai meidän menneisyyteen liittyvästä. En tiedä miks. Ehkä me vaan ei kehdata, uskalleta tai osata.

Nykyään mulle on tullut tavaks purra kynsiä aina kun paniikkikohtaus meinaa iskeä julkisesti. Joskus se helpottaa, aina ei. Just yks päivä koulussa tapahtu näin. Oltiin kattomassa sitä koulun salia meidän ryhmän kanssa kun yhtäkkiä iski kauhee pakokauhu, en saanu henkee ja meinaan pyörtyä. Pakitin siinä sit ovelle päin, nojasin seinään etten pyörtyis ja purin kynsiäni. Satuin vilkasemaan yhtä meidän ryhmäläistä just sillon ja se katso mua. En tiedä sattuko se vaan vilkasemaan just sillä hetkellä, oliko se tarkkaillut jo pidempään mun ja paniikkikohtauksen välistä taistelua vai huomasko se edes mitään erikoista mun käytöksessä. Joka tapauksessa mun oli pakko tehdä kaikkeni että näytin taas rentoutuneelta ja normaalilta, ettei se tai kukaan muukaan huomais mitään. 

Miksi?!

Miksi se on niin pirun noloa ja hävettävää jos kärsii esimerkiks paniikkihäiriöstä, jos meinaa pyörtyä, jos on ahdistunut, jos on surullinen, jos on mitä vaan. Miks pitää hävetä sitä minkälainen on? Sille kun ei vaan aina voi mitään.

Mutta niin se vaan on. Miten ihmiset reagoi esimerkiks kaupassa, jos yhtäkkiä mun täytyykin viskata ostokset maahan ja juosta pois? Tai jos rupean elokuvateatterissa kesken leffan seisomaan ja rynnimään ulos hätääntyneenä kun en saa henkeä. Tai jos jotenkin muuten näyttäisin heikkouteni, sairauteni, oireeni, vikani. 

5. Voi paniikki ja ahdistus sentään

Mun on pitänyt nyt kahdesta tai kolmesta eri asiasta tulla kirjottamaan tänne mutta enpä ehtinyt aiemmin tulla. Ja nyt en saa päähäni mistä olin kirjottamassa sillon, jotain tärkeetä ja mielenkiintostakin se kuitenkin oli. Harmittaa. :(

Tänään on muuten ahdistanu hulluna. Ja kummalliset asiat!

Ensin koulussa meillä oli työturvallisuutta ja siinä sit kerrattiin kaikkea siihen liittyvää. Samaa mitä aina ennenkin. Jos palo on tuolla, meette tuolta ulos. Tässä on paloposti, tässä vaahtosammutin. Jos on sisäinen uhka eikä luokasta poistuminen oo mahdollista, sit jäädään tänne jne. Sit yhtäkkiä naps, enkä saanu henkee. Ja vaan sen takia että opettaja sano sen faktan minkä kaikki jo tietää. Jos on tulipalo, niin sitä savua ei saa hengittää. Yks hengitys ja se voi olla siinä. Ja mua rupes ahdistaan kamalasti. Tukehtumisenpelko. Jotenkin selvisin siitä kun sit lähdettiinkin jo "turvallisuuskävelylle" eli käveltiin se hätäpoistumisreitti. Sit kun käytiin koulun kuntosalilla niin mua rupes taas ahdistaan kamalasti ihan ilman syytä, en saanu henkee ja meinasin pyörtyä. Jotenkin taas selvisin, eihän me oltu kun ehkä kolme minuuttia siinä ja sit oli ruokailu. Ja ahdistihan mua taas niin paljon etten pystyny syömään vaan ekaa kertaa koko lukuvuoden aikana heitin ruokaa pois hävettävän määrän.
Ei ne ongelmat siihen loppunu. Kirjotin äsken tossa yhtä tarinaa jota oon jo pitkään kirjottanut. Sit siinä tuli tosi jännittävä kohta, niin jännittävä että melkein rupes jo ahdistamaan itteänikin. *itkunaurua* Sen jälkeen kävin pihalla. Jostain kuulu tosi kummallista ääntä. Sellasta jyrinää tai kuminaa. Kyllä te tiedätte millasta ääntä koiran maha pitää kun se on sekasin. Mutta suuremmassa mittakaavassa. :D Vähän ku maa halkeais jossain syvällä, tai jää. Mutta ei tässä ihan vieressä pitäis mitään järveekään olla mihin kehittyvä jää kumisis. Noh, äänen aiheuttaja jäi mysteeriks mutta sainpa taas suuremman luokan hengenahdistuskohtauksen kun kelasin että jos maailmanloppu tulis nyt niin tässä sitä vaan oltais yksin kuoleman kielissä, ahdistuksen kanssa. Mitään ei ois tehtävissä. Minnekkään ei vois paeta. Kukaan ei vois pelastaa ketään, kaikki kuoltais ja kaiken lisäks en sais edes happea vaan tukehtuisin hitaasti pois. Ai saatana että ahdistikin.

Ja voi hyvää päivää ton mun mielikuvitukseni kanssa. Nyt melkein naurattaa. :D Oon varmaan sekoomassa totaalisesti. Huomenna oliskin sattumalta just terapia mutta koska en kykene puhumaan tunteistani tai syvimmistä ajatuksistani ääneen, niin taitaapa jäädä nääkin asiat kertomatta. Lupasin viimeks että kerron sille minkä vian/puutteen oon itestäni löytänyt kun jotain sellasta sille sanoin. Ja se puutehan on se etten kykene tunteita/ajatuksiani kertomaan. Miten voin kertoo mun ongelmasta, jos ongelma on se etten pysty puhumaan mun tunteista ja ongelmista? :D

Nyt nukkumaan. Olo helpottu kummasti kun avasin bloggerin ja rupesin purkamaan sydäntä. :) Ens kerralla lupaan itelleni, että kirjottan jotain fiksua. Öitä!

4. Mene pois paniikkikohtaus

Kaikki ahdistaa. No ei nyt ihan kaikki. Mutta ahdistaa nyt kuitenkin.
Siitä onkin aikaa kun on viimeks ahdistanu näin paljon iltasella. Näin paljon että hengittäminen alkaa vaikeutua. Tulee olo että ehkä en osaakkaan enää hengittää. Että täällä kämpässä vaan ei oo yhtään happea hengitettäväks. Ulkona helpotti vähän, mutta pakkohan se oli tulla takas sisälle ja nukkumaankin käydä kohta, aikanen herätys tiedossa huomenna. Erästä huikeeta säveltäjä-sanottajaa lainatakseni "Pitkään on kaikki ollut liian hyvin joten on syytä mennä paniikkiin."

http://www.freedigitalphotos.net

En tiiä mistä tää taas alko. Toivottavasti loppuu kohta. Auttaakohan kirjottaminen tälläkin kertaa, niinkun niin monesti ennenkin? Toivotaan. :D

Asiasta viidenteen. Huominen jännittää. Koulukin toki, mutta mulla on koulun jälkeen huomenna psykoterapiakäynti. Toinen käyntikerta. Ei vielä virallien käynti, toinen tutustumiskäynti tavallaan. Ensimmäinen oli pari viikkoa sitten ja meni ihan hyvin. Mutta nyt se ei ehkä mee ihan yhtä hyvin. En varmaankaan jaksa esittää puheliasta ja keksi mitään järkevää vastattavaa sen kysymyksiin. Varsinkin kun mun piti hoitaa se terapiatukirahahakemus kelaan, enkä oo saanu hoidettua. Ja kun nää kaks ekaa käyntiä on ilmasia, niin tuntuu jotenkin pahalta kun en oo hoitanut omaa osuuttani. Varsinkin kun se terapeutti taitaa olla sellanen jolle se raha ei oo kaikkein tärkeintä. Terapiathan on kalliita eikä kela kustanna niitä ihan kokonaan. Mutta toi terapeutti ei kuulemma peri nuorilta sitä yli jäävää osuutta, eli toisin sanoen se on mulle ilmasta. Kunhan vaan saan sen hakemuksen sinne kelaan... En todellakaan voi vaatia kolmatta ilmasta käyntiä. Mutta ei se hakemuksen hankkiminen oo niin yksinkertasta kun en omista tulostinta, kirjastossa ei oo kiva käydä tulostamassa sellasta lomaketta ja kelaan en oo vaan ehtiny käymään. Jos sitä vaikka huomenna ennen sitä käyntiä ottais itteesä niskasta kiinni, kävelis kelan ovesta sisään ja nappais sieltä hyllystä sellasen lomakkeen sillain ettei kukaan ehdi edes huomata että jaa, siinä taas yks hullu.

Tosin psykoterapiasta ei oo kuulemma hulluille apua. Niin mulle on väitetty kahdestakin eri suunnasta. Ei vaan kolmesta! Ensimmäinen joka niin väitti oli psykiatri, toinen oli yks terapeutti jonka luona kävin muutamalla tutustumiskäynnillä. Niin ja kolmas oli mun entisen lastenkodin ohjaaja. Joten ehkä en oo aivan niin pahasti hullu. Tosin mitenpä hulluus määritellään? :D No joo, nyt mentiin taas syviin vesiin, jos tollasta rupeen nyt pohtimaan niin en pääse nukkumaan ennenkun herätyskello jo soittaa. Mistä tulikin mieleeni, että nyt on pakko yrittää saada unta. Ja se onnistuu vaan jos tää orastava paniikkikohtaus nyt pysyy poissa.

Tää maalaus (Edvard Munchin Huuto) on sellanen, joka saa mut arvostamaan taidetta. En mä taiteesta mitään ymmärrä, mutta esimerkiks tää maalaus kuvaa loistavasti sitä tunnetta mikä ainakin mulle tulee monesti paniikkikohtauksen iskiessä.

3. Ystävät oi ystävät

Miksi olen joka ilta, jokaisena viikonloppuna ja vuodesta toiseen niin hirveän yksin?

Oon miettiny sitä monesti. Kerronpa vähän mun historiaa ja kokemuksia aiheesta ennen asian pohtimista. Ja hei, jos mun lapsuuden kaverisuhteet ei kiinnosta (mikä nyt ei ole yllätys) niin kannattaa selata vähän alemmas, siellä voi olla jotain sellasta mistä saattaa jollekin jopa olla jotain hyötyä. Tai ainakin sieltä ehkä voi joku saada jotain ideoita omiin mietintöihinsä. :)

Lapsena mulla oli kavereita. Oli yks tyttö johon tutustuin joskus 6 -vuotiaana jumpassa, tutustuttiin oikeestaan koska meidän äidit tutustu toisiinsa. Tällä tytöllä oli veli. Me oltiin monia, monia vuosia sellanen tehokolmikko, leikittiin millon vakoilua ja millon pokemoneja. Olin monesti niiden luona yötä ja nekin meillä. Oltiin tosi läheisiä.
Päiväkodissakin mulla oli kaks kaveria, mutta kolmistaan oli hirmu vaikea keksiä leikkejä. Yleensä se meni siihen että kaks meistä leikki keskenään ja yks sai keksiä itselleen muuta tekemistä. Mutta ketään ei syrjitty kai enempää kuin muitakaan.
Ensimmäiselle luokalle mennessäni sain luokalta yhden kaverin. Oikeestaan se oli taas sen takia, että meidän vanhemmat tutustu. Menin jokaisen koulupäivän jälkeen tekemään läksyt sen kaverin luokse. Koko ensimmäisen ja toisen luokan ajan.
Sitten vaihdoin koulua ja siirryin kolmannelle luokalle. Sain kuitenkin taas kavereita! Toki oltiin kaikki väleissä keskenämme, joskus vietin aikaa enemmän jonkun toisen kanssa ja joskus taas jonkun toisen.

Varmaan neljännellä luokalla muodostu sitten tiiviit kaveriporukat ja niin sanotut "bestikset". Se meni taas niin, että minä ja kaks muuta tyttöä. Kolmistaan oli taas vaikee keksiä mitään tekemistä, yleensä yks jätettiin ulkopuolelle. Ja lopulta yks jäi suosiolla ulkopuolelle ja meistä tuli Sannan kanssa hirveen hyviä ystäviä. Kunnes se muutti toiseen kaupunkiin.
Niihin aikoihin olin vieläkin hyvissä väleissä sen jumpassa tapaamani tytön kanssa. Vietettiin aika paljon aikaa yhdessä. Jossain vaiheessa meidän tiet kuitenkin erkani, vaikka kyllä me vieläkin ehkä kerran vuodessa toisiamme muistetaan.

Kutosluokalla tutustuin myös senaikaiseen naapurintyttöön joka oli oikee rasavilli tapaus. Sen kautta tutustuin yhteen sen ystävään, Eerikaan ja vietettiin sen jälkeen paljon aikaa kolmistaan. Oli dramaattisia riitoja, välien katkomisia, pientä ilkeetä kiusaamista, sovintoja ja sitten taas yhteisiä puuhia. Kunnes me sitten löydettiin Eerikan kanssa yhteinen harrastus jonka parissa kuluikin mukavasti seuraavat neljä vuotta. Meistä tuli paljon läheisempiä ja koettiin yhdessä ihan älyttömän paljon kaikkee mahtavaa. Se on nykyään mun ainut ystävä. Vaikka ei olla läheskään niin läheisiä kun meidän noiden vuosien jälkeen pitäis olla. Joku mussa on vikana, en vaan osaa.

Ja siitä alkoikin teini-iän kriisit

Yläasteelle siirryttäessä meidän luokka pysy suurinpiirtein samana. Oltiin kuitenkin tultu pahaan teini-ikään, niinpä luokka jakautu ihan huomaamatta "suosittuihin" ja "ei-suosittuihin". Ite kuuluin tietenkin jälkimmäiseen porukkaan. Meitä oli neljä tyttöä, sit oli vielä kaks jotka ei kuulunut oikein meihinkään. Niitä hyljeksittiin vielä meitäkin enemmän. Loput kuulukin siihen suosittuun porukkaan. Ne oli kauniita, ne oli suosittuja, niillä oli hirveesti ystäviä ja kavereita muilta luokilta ja ne pukeutukin paljon coolimmin. Me neljä pidettiin yhtä, pidettiin toisemme pinnalla.  Koulun ulkopuolella ei vietetty kauheesti aikaa keskenämme, lähinnä vietin aikaani Eerikan seurassa. Välillä melkein asuin sen luona, kun saatoin monta yötä peräkkäin olla siellä yötä.

Aloin kuitenkin lintsaamaan ja lopulta jouduin perhetukikeskukseen asumaan. Jäin luokalleni, mut huostaanotettiin ja muutin lastenkotiin. Sinne jäi nekin kaverit. Pelkästään Eerikaan säily lämmin side. Monesti kun pääsin lastenkodista viikonlopuks äidin luokse, tuli Eerika mukaan. Kun sekin sitten huostaanotettiin (en väitä ettenkö olis vaikuttanut jotenkin huonosti Eerikan koulumenestykseen, mutta kukaan muu kun minä ei syytä mua siitä. Oli sillä omiakin ongelmia selvitettävänä.) Ei nähty välillä pitkiinkään aikoihin, mutta jotenkin me vaan silti säilyttiin ystävinä.



Sitten alkoi lastenkotihelvetti

Lastenkodista sain aluks yhden kaverin, Jennan. Oltiin läheisiä, kunnes sinne tuli uus tyttö (Maria), jonka kanssa syntykin jäätävä kolmiodraama. Välillä ne oli kahdestaan mua vastaan, välillä taas minä olin toisen kanssa väleissä ja se kolmas jäi ulkopuolelle. Lopulta tilanne kuitenkin käänty siihen, että Maria sai mun ja Jennan välit tuhottua valheilla ja ne lyöttäyty lopullisesti yksiin. Sitten sinne tuli neljäskin tyttö, jonka kanssa sitten ystävystyin koska Jenna ja Maria kiusas sitä. Kunnes yhtäkkiä se uus tyttö olikin niiden porukassa ja vihas mua yli kaiken! Se oli kummallista aikaa, en ymmärtänyt koko kuvioo ollenkaan. Ennenkun selvis, että Maria oli taas kertonut kaikenlaisia valheita joilla se sai sen uuden tytön vihaamaan mua. Nojoo, perus tyttödraamaa. Se oli kuitenkin hirveen kuluttavaa aikaa mun osalta. Varsinkin kun Maria hallitsi kaikkia lastenkodin poikiakin, suurin osa niistäkin vältteli mua.

Lastenkodista päästyäni jäljellä oli kaks kaveria. Se Sanna, jonka kanssa olin ollut ala-asteella melkeinpä bestis ja joka oli muuttanut jossain välissä takasin kotikaupunkiinsa sekä Eerika. Vietin aluks paljon aikaa Sannan kanssa, koska tällä kertaa Eerika asu toisessa kaupungissa, siellä minne se oli huostaanotettu. Lopulta, noin vuosi sitten huomasin että Sanna alko vältteleen mua. Yritin välillä pistää viestiä tai soitella, mutta enää se ei vastannut ollenkaan. Siispä jäljellä yksi kaveri. Aika säälittävää 19 -vuotiaalta.

Ollaan onneks Eerikan kanssa vieläkin ystäviä. Mutta ongelma on siinä, että en hitto vieköön osaa olla yhtään kenenkään. En osaa välittää, en osaa puhua niin syvällisesti kun ystävien kanssa pitäis osata. En osaa olla ihmisten seurassa. En välillä keksi mitä sanoa. Tunnen oloni kiusalliseks, ulkopuoliseks. En tiedä millon se alko, kyllä mä kai joskus oon osannu ystävä olla. Ehkä? Tosin mulla ei oo ikinä ollut poikaystävää. Noloo! Ja puhun siitä vähän enemmän toiste, siitäkin saa kuitenkin yhden blogikirjotuksen verran tekstiä! :D

Toisaalta, tätä historiaani miettiessä oon entistä useemmin tullu siihen johtopäätökseen, etten ehkä oo ikinä ollut hirveen sosiaalinen tapaus. Tai osannut toimia ihmisten seurassa. Ollu kauheen seurallinen. Jotenkin vaan tuntuu, että mulla ois joku sellanen vika, sellanen että en vaan ois oppinu miten olla ystävä, miten välittää, miten luottaa! Ehkä se on se pohjimmainen ongelma. (Jos unohdetaan se että tää olis joku sairaus tai tunnevamma!) Etten osaa luottaa tarpeeks edes ystävääni, että uskaltaisin avautua ja olla täysin oma itteni. En luota itteeni tarpeeks että voisin luottaa kehenkään muuhun.. En vaan osaa luottaa tarpeeks ihmisiin että uskaltaisin ees yrittää tutustua kehenkään. Vietän viikonloput mielummin yksin kotona kun vaikka baarissa etsimässä uusia tuttavuuksia. Hyvähän se sinänsä on, mutta ai helvetti tää yksinäisyys tuntuu pahalta välillä. Varsinkin syntymäpäivinä. No, tänävuonna on tulossa poikkeus kun mennään Eerikan kanssa syömään! Viimevuonna katoin leffoja kotona ja itkin. Edistystä?

Myönnän sen, että vihaan olla yksin. Mutta koska en tunne olooni hyväks ihmisten seurassa, niin oon mielummin yksin. Vaikka se tuntuu pirun pahalta. Nää on näitä mun elämän ongelmia. I don't know what to do with this! Kai koitan vaan keskittyä siihen, että pysytään Eerikan kanssa ystävinä ja että pysyn kavereina myös niiden kahden tyypin kanssa joiden kanssa vietän nykyisessä koulussani aikaa. Päivä kerrallaan. Tärkeintä on, etten jää ihan kokonaan yksin. Koska mulla sentään on vielä Eerika. Jos menettäisin senkin, niin sitä en ehkä enää kestäis.

Pitäiskö tähän loppuun vielä kertoa sellanen juttu, että me "epäsuositut" sieltä yläasteen alkupuolelta, meistä kolmella (neljästä) on ollut jonkinlaisia hankalia ongelmia nimenomaan mielenterveyteen ja itsetuntoon liittyen. Mulle selvis vasta jälkikäteen että yhdellä tuli paha syömishäiriö ja masennus sillon ylä-asteen aikana ja se yrittää parantua vieläkin. Toisella taas oli paha masennus ja sen lisäks myös syömishäiriö, ja se joutu käymään ihan osastollakin vaikeimpina aikoina. Nyt se kuitenki näyttäis selättäneen ne ongelmat, ainakin toivon kovasti niin. Jos kolme neljästä kärsii kaikenlaisista niinkin rankoista sairauksista ja koettelemuksista, niin se pistää kyllä miettimään että oliko se meidän luokan ryhmäytyminen ja meidän kuuluminen "epäsuosittuihin" syy vai seuraus...

2. Eräänlainen paniikkihäiriö

Kuinka usein ihmisten mielipiteistä kuultaakaan läpi se, että paniikkihäiriö on pelkkää huomionhakua tai mielikuvituksen tuotetta. Luulosairautta. "Kuvittelet vaan oireesi." Ehkä, mutta en tahallani. En tarkoituksellisesti. Ainakin musta tuntuu, että en tahalleni oo kaikkina näinä vuosina vaan kuvitellut näitä oireita. Tukehtumisen tunnetta, pyörtymisen tunnetta, kuolemanpelkoa.

Oon elämäni aikana saanut oikeestaan kahdenlaisista syistä paniikkikohtauksia. Ensimmäiset kohtaukset muistan saaneeni joskus 10 -vuotiaana. Iltaisin, ihan ilman varotusta musta vaan rupes tuntumaan hirveen pahalta, en meinannu saada kunnolla henkeä eikä nukkumisesta voinut sen takia haaveillakkaan. Ja kun en saanut henkeä, yritin hengittää entistä enemmän ja tunsin tukehtuvani. Vähemmästäkin menee paniikkiin.

Oireet rupes pahenemaan viikkojen ja kuukausien kuluessa. Olin monesti yksin kotona koulun jälkeen. Kun sitten äiti lähti baariin, jäin yksin kotiin. Illat oli pahimpia. Jossain vaiheessa tiesin että taas se on tulossa. En todellakaan osannut nimetä sitä silloin, en kai edes pitäny sitä minään oireena tai sairautena vaan pelkästään jonain outona ja pelottavana, jonain johon saattaisin kuolla koska vaan. Siinä vaiheessa yritin tavoittaa äitiäni puhelimella, mutta harvoin kukaan vastasi. Jos vastaskin, kuulin lupauksia jotka aina rikottiin. "Lähden vartin päästä", "oon vielä tunnin", "tuun ihan kohta kotiin". Koskaan ne ei pitänyt paikkaansa, ei ensimmäistäkään kertaa.

Äiti eros miehestä ja me muutettiin kahdestaan asumaan. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun äitin baarikäynnit taas lisäänty ja jäin jälleen kerran yksin. Oli mulla tietysti koulussa kavereita, jopa koulun ulkopuolellakin. Päivisin asiat oli hyvin. Iltasin ei. Yhtenä iltana kun pitkäaikainen harrastukseni taas kerran oli siltä päivältä ohi, odottelin bussia keskustassa että pääsisin kotiin. Yhtäkkiä en saanutkaan henkeä. Yritin hengittää, en saanut ilmaa keuhkoihin, meinasin tukehtua. Kädetkin puutu ja itkin hätääntyneenä, kunnes joku ystävällinen rouva tuli siihen sitten kysymään että mikä hätänä. En muista mitä kerroin vai kerroinko mitään. Koko bussimatkan rouva kuitenkin istui mun vieressä, aloin varmaan saamaan taas henkeäkin ja lopulta selvisin kotiin.

Sen kerran jälkeen alkoi myös tuo harrastus vähän jäämään. Välillä en saanut henkeä edes siellä itse harrastuspaikassa ja jouduin lähtemään kesken kaiken pois. Tuntu pahalta lopettaa niin monivuotinen harrastus, mutta niin siinä kuitenkin oli käytävä. Tuli nimittäin muitakin oireita ja ongelmia. Jotka sinänsä ei paniikkihäiriöön kai liittynyt. En muista milloin tälläset oireet alkoi, mutta jossain vaiheessa vaan havahduin siihen että en pysty nielemään ruokaa kunnolla. Oli aika, jolloin pystyin syömään pelkkää keitettyä perunaa ja jugurttia. Mitään muuta en vaan saanut nielastua. Kirjaimellisesti. Siinä oli lähipiiri ihmeissään. Mulla ei oo minkäänlaista käsitystä kuinka pitkään sitä ehti jatkua, mutta sen muistan että olin kesäleirillä enkä sielläkään pystynyt syömään ruokaa. Sen sijaan sain jotenkin puhuttua itselleni maustamatonta viiliä leirin keittiöstä aina ruualle. Koko toi aika hävettää mua hirveesti, enkä onnekseni ees muista siitä paljoakaan. Joka tapauksessa, siinä vaiheessa oli aika selvää äidillekin että jotain oli tehtävä ja pian. Kävin kyllä muutaman kerran päivystyksessä kun meinasin tukehtua, mutta koskaan mitään vikaa ei löytynyt. Astmatesteissäkin tuli käytyä, mutta mitään syytä mun hengenahdistuksille ei löytynyt. Olin vaan kuvitellut kaiken.

Jossain vaiheessa kävin lastenpsykiatrian klinikalla keskustelemassa tilanteesta. Muistan kun käveltiin sinne, ja näin siinä sairaalan yhteydessä olevan koulun. Ajattelin, että sinne en koskaan menis. Mutta kuinka kävikään? En oo varma jäinkö jo siltä seisomalta sinne osastolle asumaan vai kävinkö siinä välissä kotona. Tuskin kävin. Sen muistan, että mut jouduttiin raahaamaan osaston ovista sisään ja kun ne ovet sitten lukkiutu takana tunsin olevani loukussa. Taistelin silti vastaan kaikin voimin, löin selkäni kipeesti ovenkahvaan siinä rytäkässä ja lopulta sitten luovutin.

Ei siellä osastolla ihan kamalaa aina ollut. Vaikka mut pakotettiin syömään siellä jotain mielialalääkkeitä ilman että edes tiesin mitä ne oli, vaikka potkasin kerran yhtä hoitajaa ja mut käärittiin sen takia kahdeksi tunniksi mattoon, mikä nyt oli ihan pelkkää ylireagointia koska en mä edes tosissani/kovaa potkassut sitä mieshoitajaa saati riehunut niin kovasti että tollasiin keinoihin täyty turvautua! Tai toki riehuin sitten kun sain selville mihin mua oltiin raahaamassa, mutta vaan koska koin sen ihan epäoikeudenmukaseks. Voin sanoa että ei ollut mukava kokemus se mattoon rullaaminen, liekö siitä jäänyt paha ahtaanpaikankammo. Muistan siltä osastojaksolta paljon hyvääkin, vaikka mua pidettiin syömishäiriöisenä tyttönä ja jouduin käymään ravintoterapeutilla (mikä lie) liian monta kertaa. Kysehän ei ollut siitä että olisin yrittäny laihduttaa, tai olisin halunnut olla syömättä. En vaan yksinkertasesti pystynyt nielemään. Kunnes keksin sen keinon, että veden avulla nielen sen ruuan väkisin. On muuten käytössä vielä nykyäänkin toisinaan! Osastollakin sain iltaisin toisinaan paniikkikohtauksia. Niihin oli kuitenkin saatavilla rauhottavia lääkkeitä, muutaman kerran muistan syöneeni sellasia.

Siellä osastolla oli sillon mun lisäksi kahdeksan poikaa. Olin siis ainoa tyttö. Tulin silti tosi hyvin toimeen niiden kanssa, pelattiin paljon keinumattia ja penkkimattia, skippoa ja unoa. Siellä oli myös playstation (mikä oli luksusta!) ja pelasin aika paljon yhtä koirapeliä. Siellä oli myös huone jossa oli erikokoisia palasia ja siellä sai riehua ja leikkiä aina tunnin päivässä, kukin varaamanaan aikana. Mahtavaa hei! :D Tehtiin myös käsitöitä, mattoja mattopuilla ja lopulta syksyn koittaessa käytiin koulua siellä. Se oli kyllä sellanen kokemus. Siellä luokassa oli normaalisti pöytiä jonka ääressä opiskeltiin, mutta halutessaan sai myös ottaa kirjahyllystä sarjakuvan ja käydä sohvalle makaamaan ja lukemaan. Että sellasta. En muista kuitenkaan kuinka kauan vietin siellä osastolla, ehkä muutaman kuukauden? Palasin sieltä kuitenkin aikanani takas vanhaan kouluun ja luokkaan ja opettaja joutui kirjaamaan jonkin aikaa mun syömistä. Se oli älyttömän nöyryyttävää. Jäädä sinne yksin syömään kun opettaja istuu vieressä ja kirjaa ylös kaiken! 

Mua ahdisti silti iltasin. Tuntu ettei mikään auttanut. Välillä kun olin yksin kotona ja paniikkikohtaus iski, juoksin rappukäytävään hengittämään ja itkemään. Kerran joku vanha rouva löysi mut sieltä ja kävin sen kotona kylässä. Kerran taas nuori pariskunta oli kantamassa viimesiä muuttokuormia sisään ja huomas mut itkemässä siellä. Pääsin niiden luokse ja kävin siellä sen jälkeen monena iltana. Joskus olin siellä yötä. Joskus söinkin siellä. Ainakin mulla oli turvapaikka. Ihmisiä jotka huolehti. En tiedä missä nämä ihmiset nykyään on, asuvatko lie vieläkin siellä samassa talossa. Olis kiva kiittää heitä. Vaan en tiedä kehtaisinko. Hävettää. Mutta kuitenkin ne - ventovieras pariskunta jolla varmasti oli omakin elämä - ne uhras aikaansa ja välitti. Ne auttoi mut selviämään niistä vaikeista illoista, illoista kun meinasin tukehtua ja pelkäsin kuolevani.

Näitä ilta-ahdistuspaniikkijuttuja tulee vieläkin välillä. Nyt niitä on tullut harvemmin, vielä vuosi sitten niitä tuli usein. Välillä oli ajanjaksoja, kun en saanut niitä ollenkaan. Joskus taas joka ilta. En kuitenkaan enää oo hakenut niihin apua. Enkä puhunut niistä ennenkuin 17 -vuotiaana lastenkodissa. Nyt koitan vaan välttää ajattelemasta mitään, mikä vois laukasta näitä paniikkikohtauksia. Ja ei, en tiedä vieläkään mikä sen aina laukasee. Nuorempana kai se, että yksinkertasesti vaan pelotti mennä nukkumaan tyhjässä kodissa. Osittain varmaan pelkäsin, että äidille tapahtuu jotain. Ja miks ajattelin niin, kirjotan siitä myöhemmin lisää! Osittain pelkäsin, että mulle itelle. Nyt vähän vanhempana mua rupee ahdistamaan, jos esimerkiks ajattelen liikaa omaa elämääni. Tai maailmaa. Mitä tahansa. Yliajattelen itteni kierroksille, rupeen keskittymään hengittämiseen ja sitten huomaankin hyperventiloivani. Tai ei, ei se sitä oo. En koskaan oikeestaan hyperventiloi vaan hengitän mahdollisimman syvään että saisin sitä happea keuhkoihin. Ja kun niin tekee muutaman minuutin, huomaa kuinka rupee pyörryttämään. Kuinka kädet puutuu. Ja sekös sitä ahdistusta ruokkii.

Ps. Kirjotan joskus enemmän niistä toisenlaisista paniikkikohtauksista joita saan. Tää kirjotus vähän venähti ja jos joku jakso tän kokonaan lukea niin täytyy nostaa hattua. Kuitenkin kirjotan itseäni varten ja joskus niitä ajatuksia vaan on näin paljon. :)

1. Uusi alku

Uuden blogin ensimmäisen kirjotuksen tekeminen on ollu mulle aina hankalaa. Pitäiskö esittäytyä? Pitäiskö kertoa mistä tää blogi kertoo? Mutta eikö se selviä muualtakin? No, kerron sillain pikaisesti jotain asioita, mitä tänne eksyvä lukija nyt ehkä haluaa tietää.

Tämä ei oo muoti-, valokuvaus-, harrastus-, leivonta- eikä edes runoblogi. Tää blogi sisältää kaikkea mitä vaan keksinkään kirjoittaa. Kaikkea mitä mun päässä pyörii, mitä ajattelen, mitä tunnen. Pätkiä mun elämästä, omia kokemuksia, mielipiteitä, valokuvia tai ehkä joskus vaikkapa runoja. Ja kokemuksesta voin kertoa, että jokainen blogiteksti saattaa olla ihan erilainen. Tai sitten samanlainen, en sitä mitenkään etukäteen suunnittele. 

En hae tällä blogilla huomiota. En kerjää tykkäyksiä, en kerjää sääliä jos kerron omista kärsimyksistäni. En kirjoita koska haluan lukijoita, vaan kirjoitan koska haluan kirjottaa. Haluan purkaa mun ajatuksia, tyhjentää päätä, kertoa elämästäni ja ehkä - eihän sitä koskaan tiedä - kerron joskus jotain mistä joku toinen saattaa hyötyä. 

Tekstejä saa tietysti kommentoida. Jos jollain on jotain purnaamisen aihetta, niin antaa tulla vaan! Jos joku haluaa kertoa omista kokemuksistaan, niin kuuntelen enemmän kuin mielelläni. Jos joku haluaa jakaa murheita tai iloja, haukkua mut pystyyn tai lähteä tältä sivustolta kauas pois lukematta ainuttakaan blogikirjoitusta niin siitä vaan! 

Jotkut kirjoitukset voi vaikuttaa ulkopuolisen silmin pelkältä valittamiselta. Ainaiselta angstaamiselta, säälin kerjäämiseltä, huomion hakemiselta, valittamiselta, valittamiselta ja valittamiselta. Siinä tapauksessa et ehkä itse oo ollut samassa tilanteessa kun minä. Että haluat puhua. tyhjentää päästä ilot ja kurjuudet, jakaa palasia elämästäsi. Kaipaat jotain joka kuuntelee, vaikka se olis sitten pelkästään tää blogi. On asioita, joista en halua puhua naamatusten kenellekään. On asioita, joista en edes voi puhua. Siks kirjotan tänne, tavallaan nimettömänä. Pelkkänä Essinä. Kirjotan niin avoimesti kun anonyyminä voin ja olen niin rehellinen kun pystyn. 

Tässäpä tämä ensimmäinen, vähän suuntaa antava blogikirjoitus. :) Kuulemisiin!

Ps. Jotkin lisäämistäni kuvista saattaa olla itse otettuja. Jos niin on, mainitsen asiasta. Ja niitä kuviahan ei sitten ilman lupaani kopioida eikö? :D Suurin osa kuvista joita lisään tänne kirjoituksiin on kopioitu internetin ihmeellisestä maailmasta, alla olevakin on raa'asti googlen tarkennetulla kuvahaulla haettu ja hakukriteerinä oli se, että kuva on "vapaasti käytettävissä/kopioitavissa". Yritänkin siis katsoa etten kopiois hirveesti mitään kovin laittomasti. :)

Pps. Lupasin kertoa lyhyesti, mutta tais vähän karata käsistä. :D Mutta oli paljon asiaa!