Keskeytin opintoni. Ne ei edennyt mihinkään. Tuli poissaoloja, siitä seuras ongelmat opettajien, kuraattorin ja Kelan kanssa. Siitä seuras se, että Kuraattori kannusti mut keskeyttämään opinnot ja alkamaan käymään jossain paikassa, joka järjestää toimintaa niin kehitysvammasille, mielenterveysongelmaisille sekä muuten vaan työttömille tai elämänsä kanssa hukassa oleville nuorille. En tiiä mihin se mut noista luokitteli. Samapa se. Kävin siis haastattelussa siinä paikassa ja huomenna sieltä pitäis sen naisen olla yhteydessä että mitä ne päätti, mihin ne minut luokittelee, minkälaiseen palveluun laittaa. Pääasia on se, että saan rahaa vaikka jäinkin nyt sit opintotuen ulkopuolelle. Toimeentulotuella mennään, onneks sillä isommalla koska jälkihuoltonuori olen.
Tein abortin. Kävin niin että huomasin olevani raskaana, se ahdisti aivan saatanasti ja heti kun asia varmistu soitin varatakseni ajan raskauden keskeytykseen. Ja aikaa siihen jouduin odottamaan kaks viikkoa. Kaks pitkää, raastavaa, näläntäyteistä, ahdistavaa viikkoa. Ja tähän väliin, EN halua kuulla kuinka abortti on murha. Tiedän että se on. Tiedän olevani vastuussa syntymättömän, viattoman vauvanalun murhasta. Ja joudun elämään sen tiedon kanssa ikuisesti. Välillä melkein kuulin mielessäni minkälainen sen ääni olis ollu, minkälainen hymy sillä olis ollu. Minkälaisen elämän se oliskaan saanut? Varmaan aika paskan minun kanssani. Senpä vuoks, ja oman mielenterveyteni vuoks päädyin raskaudenkeskeytykseen joka oli kammottavin kokemus ikinä. Kipua, häpeää, sairaalakäyntejä, sairaalavaatteet, häpeää, kipua, pelkoa, surua. No, se on ohi nyt. Se oli vaan yks monista pitkän ja masentavan maaliskuun kriiseistä. Ja siitä en halua puhua sen enempää, luultavasti ikinä. Se ainut positiivinen asia tässä (raskaustestin lisäks, hheheheh oon niin hauska) oli se että pystyin kertomaan asiasta lopulta poikaystävälleni. Kysyin sen mielipiteen asiasta, pystyttiin puhumaan siitä. No, se siitä.
En osaa elää. En vaan osaa. En tiiä mikä siinä on. Pilaan kaiken, ajan itseni tilanteisiin joissa epäonnistun, ajan itseni kriiseihin jotenkin alitajuntaisesti. Oliko tää nyt sit kolmas koulu jonka lopetan peruskoulun jälkeen. Muutto toiselle puolelle Suomea ihan vaan koska halusin muka uuden alun vaikka tiesin että tarviin ympärilleni edes jonkinlaista tukiverkostoa tai käyn liian toivottomaks, yksinäiseks, epäonnistuneeks. (Kuten entisen lastenkotini antama tukiverkostoa, siellä on mulle tärkeitä ohjaajia. Pitihän ne muhun yhteyttä vielä viime kuukausiin asti. Ei enää. Ei niitä kiinnosta. Aikansa kutakin.) Tulin tänne, olin onnellinen ensimmäiset kuukaudet kunnes lopulta se yksinäisyys ja masennus iski. Oon niin pirun yksinäinen.
Rakkaus. Ollaan oltu yhdessä mun poikaystävän kanssa kolme tai neljä kuukautta, ei me mitään lukua olla asiasta pidetty. Tuntuu ku oltais tunnettu aina. Rakastan sitä (luultavasti) aika paljonkin. En tiiä rakastaako se mua. Kyllä se niin välillä sanoo. Kyllä se siltä välillä tuntuu. Oon sen vieressä onnellisempi. Nukun paremmin sen vieressä, kaipaan sen luo kun se ei oo lähellä. Voin paremmin. Mutta voin niin pirun huonosti sillon kun se ei oo mun luona. Niin huonosti, että pelottaa. Haluaisin nukkua jokaisen yön sen vieressä. Se ei ilmeisesti tunne enää samoin. Osittain se johtuu sen tänhetkisestä työssäopista; se joutuu välillä yöpymään muualla. Mutta kun se sieltä suoraan menee kämpillensä, juo kavereidensa kanssa eikä tietenkään alkoholia juotuaan tuu enää mun luokse. Ja niillä menee niin myöhään, ettei mun oo mitään järkee valvoa siihen asti (vaikka valvon silti ahdistuksen kourissa) ja ajaa sitten sinne nukkumaan. Joten jään kotiin, ahdistun, ahdistun, pelkään kuolevani, oon yksinäinen, oon niin helvetin yksin, odotan siltä viestiä, vihaan sitä, vihaan itseäni, vihaan elämääni, vihaan yksinäisyyttä, vihaan itseäni, vihaan. Kunnes nukahdan yksin kylmässä kämpässäni. Huomatkaa että tää on taas yks sellanen ilta, en kai minä täällä muuten masentelis yksinäni.
Jätetyksi tulemisen ja yksin jäämisen pelko. Yksinäisyys. Se kuristaa mun kurkkua aina kun se vapaaehtosesti tahtoo viettää iltansa ja yönsä muualla. Kun se vastaa ilman hymiöitä, kun sitä ei selkeesti kiinnosta mun asiat. Jos (KUN, koska se päivä tulee vielä joskus vastaan) se jättää mut, mulla ei oo mitään mikä pitäis mut pinnalla. Ei syytä hymyillä. Ei lääkettä ahdistukseen. Ei ketään. Ja silti välillä kärtyän sille, yritän alitajuntaisesti saada sen jättämään mut. Sit ois helpompaa. Olisin ajanu itseni taas tarkotuksettoman tarkotuksellisesti kriisiin. Voisin kuolla pois.
Ilta-ahdistukset käy melkein sietämättömiks kun oon yksin. Monesti ahdistaa sillonkin kun oon sen kanssa, mutta siitä selviää sillon. Yksin se on pelottavampaa. Ahdistavampaa. Masentavampaa. Tuun toivottomaks. Enkö koskaan opi elämään? Enkö koskaan opi hengittämään? Nukkumaan? Kun oon yksin kotona, pyörin vaan huoneesta toiseen ahdistuksen vallassa. Pelkään kuolevani. Kukaan ei oo auttamassa. Yritän tehä mitä vaan, mutta silti se ahdistus ryömii jostain. Ja kun lähden koiran kanssa lenkille, kävelen suoraa tietä niin kauas pois kotoa kun vaan uskallan ja tiedän jaksavani vielä kävellä takas. Mutta en halua kääntyä takaspäin, koska tiedän että ahdistus vyöryy yli kotona. Joskus annan kyynelten karata. Mutta jokaisen vastaantulevan auton kohdalla käännän katseeni pois. Ajattelen huvikseni miltä tuntuis jäädä auton alle. Niin itsekäs en ole kuitenkaan, se on vaan ajatus.
Masennus. Oon pitäny sitä jotenkin pelkkänä huomionhakuisuutena. En ees oikeena sairautena. Vaikka tiedän kyllä että se on vakava sairaus. Jotkut huomionhakuset narsistit aikanaan vaan on saanu mut kuvittelemaan että kaikki "masentuneet" on sellasia kun ne. Vaikka ne haluskin vaan pelkkää huomioo. Ei se niin mee oikeen masennuksen kanssa. Oon luultavasti kärsiny siitä itekin pidemmän aikaa. Niin mulle on monesti väitetty, en vaan oo uskonu sitä. En oo alistunu siihen. Kyllähän mä voin elämästäni nauttia. Jos siinä olis jotain nautittavan arvosta. Jos ois syytä siihen. Nyt oon sitä mieltä, että vaikka mulla on paljonkin sellasta minkä takia mun pitäis voida nauttia, olla onnellinen niin en ole. En pysty siihen. En osaa. Mitäpä minä osaisinkaan, paska ihmisenraato josta mihinkään ole.
Siinä mun kuulumiset, mitäs teille? :)
