7. Miten kehtaan valittaa paniikkihäiriöstä?

Ai miks valitan päivästä toiseen esimerkiksi paniikkihäiriöstä? Miten edes saatan!!? Maailmassa on vakavampiakin asioita, pahempiakin sairauksia ja minä vaan itken jotain kuviteltua ahdistusta, kuinka se muka on pilannut elämäni.

Tiedän sen! On olemassa tuskaista syöpää, narkolepsiaa, sydänvikoja, pahoja kehitysvammoja, epilepsiaa, sokeritautia. Hirvittävä määrä monenlaisia tauteja ja sairauksia jotka haittaa niistä kärsivien jokapäiväistä elämää, sairauksia joiden vuoksi elämä on hemmetin vaikeeta ja raskasta. On olemassa lapsia, joilla on vakava syöpä ja jotka ei silti valita. On olemassa ihmisiä jotka viettää koko elämänsä sairaalassa. Jotka kärsii koko elämänsä. Ja varmaan myös niitä jotka ei siltikään menetä uskoo tulevasta tai valita.

Myönnän siis olevani heikko ihminen.

Sillä hetkellä kun mulle iskee paniikkikohtaus, en todellakaan pysty miettimään yhtään mitään muuta kun siitä hengissä selviämistä. Paniikkikohtaus nimittäin tuntuu lähinnä siltä, että kuolisin. Tuntuu oikeesti siltä että kuolisin siihen paikkaan. En saa henkeä, huimaa ja meinaan pyörtyä, kädet ja jalat puutuu, silmissä pimenee, sydän hakkaa miljoonaa. Eihän se vakaavaa kuulemma ole. Jos pyörtyisin paniikkikohtauksen takia, niin sitten pyörtyisin, paniikkikohtaus menis samalla ohi ja heräisin siitä maasta hetken päästä ihan kunnossa. Niin mulle on sanottu, ehkä se pitää paikkansakin. Sillä hetkellä kun paniikkikohtaus kuitenkin on päällä täydellä teholla, on kuolemanpelko ja oireet niin järkyttävän todellisia, ettei tieto siitä että se on vaan paniikkikohtaus helpota. Mikään ei helpota, kun luulen todella kuolevani sillä sekunnilla ja siihen paikkaan, yksin, ehtimättä hyvästellä ketään, haluten vaan päästä siitä olotilasta pois jotenkin muuten kun kuolemalla. Tai kuolemalla sit edes nopeesti, eikä kärsimällä ensin ikuisuudelta tuntuvaa aikaa tukehtumisentunteesta ja paniikista.

Kävin joitakin vuosia sitten jossain todella pohjalla tän kaiken takia. En ois ikinä päässyt sieltä takas elämään ilman kahta tai kolmea maailman suurisydämisintä ja kärsivällistä ihmistä. Sillon tollaset olotilat ja kohtaukset oli mulle päivittäisiä. Jos poistuin huoneestani, saatoin hetkenä minä hyvänsä saada paniikkikohtauksen. Vaikka en uskaltanutkaan joinakin päivänä poistua sieltä huoneesta, saattoi se paniikkikohtaus silti tulla jostain salakavalasti. Pelkäsin jatkuvasti kuolevani, en tienny miks, en tienny mitä voisin tehdä jotta säästyisin niiltä kohtauksilta. En uskaltanut ajatella edes seuraavaa päivää, pelkäsin joka tunti seuraavaa. Tuleeko paniikkikohtaus, mitä jos se ei meekkään ohi tällä kertaa, tukehdunko kokonaan? Ei pahemmin näkykyt toivoa paremmasta, edessä oli vaan ahdistusta ja kärsimystä päivästä toiseen, viikosta toiseen.

Ihmiset tuli ja pakotti mut liikkeelle. Pakotti mut ulos huoneestani. Mun parhaaks, mutta ei se siltä tuntunu. Musta tuntu, että kun mä kävelin siitä ovesta ulos astuin suoraan omaan helvettiini. Taistelin vastaan, en halunnut lähteä minnekkään. Vaikka todellinen monsteri oli mun sisällä, mun päässäni niin tuntu kun se ois vaaninut oven takana, odottanut että astun ulos. Kukaan ei ymmärtänyt. "Älä nyt oo noin saatanan lapsellinen." En mä koskaan tahallani.

On olemassa tuhat kertaa vakavampia sairauksia kuin paniikkihäiriö. On olemassa jatkuvasta fyysisestä kivusta kärsiviä viattomia ihmisiä. Eikä paniikkihäiriö oo mitään verrattun siihen.

Mulle se oli ja on kuitenkin yks rankimmista kokemuksistani. Se koetteli mua toisinaan päivittäin, toisinaan edes vähän harvemmin. Oon kärsinyt siitä ehkä yhteensä jotain 8-10 vuotta. Puolet elämästäni. Nyt vasta vuosien tauon jälkeen pystyn käymään isoissa marketeissa ostoksilla, shoppailemassa, ravintolassa syömässä, koulussa stressaamatta ja ahdistumatta jo pelkästä sinne menosta. Nyt vasta tiedän pystyväni joskus tekemään töitä. Oon osittain vapautunut siitä kahleesta, mikä mun sairaus mulle pahimmillaan oli. En kokonaan. En vieläkään käy Ikeassa, lentokoneissa tai missään hirvittävän ahtaissa tai korkeissa paikoissa. Toisinaan iltasin pelkään oikeesti kuolevani. Mutta ainakin elän nyt enemmän kuin vielä pari vuotta sitten. :)

Tiedän, että on paljon pahemminkin kärsineitä ihmisiä. Enkä yritä todellakaan vähätellä niitä. Enkä ymmärrä miks pitäis vertailla kärsimyksen määrää. Kukaan ei voi mun selityksistä huolimatta käsittää kuinka rankkaa mulla on ollu mun ongelmani kanssa. Kuinka monta päivää oon itkenyt pelkästään koska mua on ahdistanut jatkuvasti ja kaikki asiat. Kuinka monta päivää oon seissyt tai istunut katsellen ikkunasta pihalle, aurinkoisina ja sateisina päivinä yhtä alakulosena ja epätoivosena. Ajatellen että en pysty koskaan nauttimaan mistään tai elämään normaalia elämää. En koskaan voi opiskella, en koskaan voi tehdä töitä, tavata unelmieni miestä, perustaa perhettä, selviytyä arjesta. Painin nuoruuteni tärkeimmät vuodet paniikkihäiriötä vastaan, en suinkaan huidellut menemään kavereiden kanssa ja kerännyt kokemuksia joita en enää koskaan voi hankkia. Ja kuinka paljon nöyrtymistä, energiaa ja taisteluntahtoa on vaatinut se, että pystyn nyt opiskelemaan, asumaan yksin, selviytymään arjesta, unelmoimaan tulevasta. Se kaikki oli melkein enemmän kun mitä jaksan kantaa ja mitä kestän. Mutta nyt ehkä jaksan taas vähän enemmän.

Oon välillä ihan tosissani miettinyt, että onko paniikkihäiriö edes oikeesti joku sairaus. Monesti jostain keskustelupalstoilta huomaa kuinka moniakin mielenterveyden häiriöitä pidetään ihan huuhaa juttuna, kuvitteluna, huomionhakuna tai luulosairautena. En tiedä onko mulla edes oikeesti juuri paniikkihäiriö. Ainakin mun papereissa lukee niin. Ainakin mulle on sanottu niin. Ainakin luulisin niin? Sehän on kuitenkin fakta, että oli mulla paniikkihäiriö tai ei niin ei se tieto näitä oireita mihinkään suuntaan muuta. Joskus niin ehkä tapahtuu? Epäillään paniikkihäiriötä joidenkin oireiden perusteella ja sit mieli rupee luomaan lisää niitä oireita. Myönnän itsekin tavallani sortuvani tällaseen joskus. Jos selaa jotain oireita netistä, niin sieltähän tulee heti kaikki vakavimmat sairaudet. Yllättäen kaikki niistä oireista tuntuu sopivan kuvaan, vaikka ehkä ei ihan oikeesti sopiskaan.

En tiedä onko mun paniikkihäiriö syy vai seuraus. Onko se yksinkertasesti syy kaikkiin kokemiini paniikkikohtauksiin, ahdistukseen ja ongelmiini. Sairaus jonka takia mun elämästä tuli vaikeeta. Sairaus joka on aina odottanut sopivaa hetkeä yllättää mut, voittaa mut, kiduttaa mua. Vai onko koko "sairaus" pikemminkin seurausta jostain muusta? Että ensin mulla onkin ollut vaan tiettyjä oireita, esimerkiks jotaikin huimausta jotka onkin sit kasvanu valtaviin mittasuhteisiin koska oon alkanut pelkäämään sellasten huimauskohtausten tulemista. Ja siitä pikkuhiljaa sit muuttunut paniikkikohtauksiksi koska oon pelännyt niitä huimauskohtauksia niin paljon. Ja lopulta pahentunut siitä jatkuvaksi ahdistuneisuudeksi, paniikkikohtausten peloksi ja sen vuoksi erilaisten tilanteiden välttelyksi. Niin kutsutuksi paniikkihäiriöksi. Vaikka oikeesti taustalla oiskin ollut vaan pelkästään esimerkiks hartijajumista johtuva huimaus. Huh, olipa epäselvästi kirjotettu ja olipa sairaan huono esimerkki! Tällästä tänään, tän kaiken ajattelun jälkeen mun aivot kaipaa nyt hetken lepoa. :)

6. Häpeä

Taas hävetti sen verran nuo edelliset kirjotukset, etten melkein kehdannut edes tulla tänne takasin. Ei sillä, että kukaan noita ois lukenutkaan mutta itteäni hävettää olla noin säälittävän heikko pelle. En edes kehtaa avata niitä ja kattoa mitä tarkalleen ottaen oon sinne kirjotellut. Voisinhan mä poistaakin ne, mutta toisaalta en nää siinäkään mitään ideaa. Onko sillä sit loppupeleissä jotain merkitystä vaikka joudunkin vähän häpeemään. Ainakaan niin pitkään kun kukaan ei tiedä tarkalleen että kuka olen. Kun tiedän kuitenkin sen, että en muuta ole tehny kun ollu rehellinen. Miks mun pitäis sitä hävetä?

Hävettää silti. Hävettää joka kerta, aina kun näytän heikkouteni. Ei välttämättä just sillä hetkellä, mutta heti sen jälkeen. Heti kun oon saanut itteni taas koottua, päässyt esim paniikkikohtaukesta tai ahdistuksesta ohi.

Mua hävettää vieläkin ne monet kerrat kun lastenkodissa näytin heikkouteni. Kun en pystynytkään pidättämään enää itkua, lähtemään kauppaan muiden mukaan, menemään syömään lastenkodin ruokalaan, pitäämään suutani kiinni oikeella hetkellä, olemaan lujempi. Itkin sen neljän vuoden aikana varmaan noin tuhat kertaa. Turhista asioista, kipeistä asioista, surusta, vihasta, vitutuksesta, epätoivosta, kivusta, ahdistuksesta, pelosta... Yleensä itkin yksin huoneessani. Mahdollisimman hiljaa, ettei se kuulunut naapurihuoneisiin. Ja tietysti ne sadat kerrat kun itkin jonkun ohjaajan nähden. Ja kymmenen kertaa kun itkin muiden nuorten nähden. Sehän ei kuulemma ole heikkoutta että itkee. Riippuu kai vähän. Mutta joka tapauksessa, mua hävetti se aivan helvetisti aina jälkeenpäin. Hemmetin itkupilli.

Paniikkikohtaukset on se mun heikoin kohta. Tai pitäis varmaan sanoa että heikoin hetki. Jos se tulee ihmisten ilmoilla, yritän tehdä kaikkeni etten näyttäis sitä ulospäin. Että näyttäisin normaalilta. Siltä etten sillä hetkellä taistelis pakokauhua ja ahdistusta vastaan kaikin voimin. Ja se on aika helvetin vaikeeta. 

Muistan sen kerran kun olin äitini kanssa rautatieasemalla odottamassa junaa. Siellä laiturilla oli jonkinverran ihmisiä odottamassa junaa joka oli myöhässä. Yhtäkkiä huomasin että ahdistus voimistu, paniikkikohtaus oli iskemässä. En muista mitä tein, kävin varmaan hirveen levottomaks ja purin kynsiäni, mutta yritin kuitenkin samalla olla mahdollisimman normaalisti ettei äiti olis huomannut mitään. Luulinkin onnistuneeni siinä, kun sitten lopulta voitin sen paniikkikohtauksen ja juna vihdoin tuli. Kuitenkin seuraavalla viikolla lastenkodissa yks ohjaaja kysy multa jotain lomista. Kyseinen ohjaaja oli niitä ainoita joille pystyin siinä vaiheessa puhumaan, se oli ainoo joka tiesi mun paniikkihäiriöstä sillon. Sainkin sit myönnettyä, että meinasin tosiaan pyörtyä sillä juna-asemalla kun paniikkikohtaus iski. Yllättäen se kysykin multa että "tiesitkö, että sun äitis kyllä huomas sen?" 

Se hävetti ja pisti miettimään, että kuinka paljon mun äiti oikein tiesi. Asiahan oli niin, että äidin kanssa me ei puhuttu sellasista asioista. Sain tuolta samaiselta ohjaajalta joskus kuulla, että mun äidillä on joskus ollut vähän samankaltaista ahdistusta isoissa ihmisjoukoissa. Me ei koskaan oltu vaan puhuttu aiheesta äidin kanssa, sen vuoks asia tuli mulle ihan puskista. Ja vaikka tullaan nykyisin hirveen hyvin toimeen äidin kanssa, jutellaan paljon eikä meillä ole mitään ongelmia keskenämme niin siltikään me ei puhuta mistään ahdistukseen, paniikkihäiriöön, mun ongelmiin, äidin ongelmiin tai meidän menneisyyteen liittyvästä. En tiedä miks. Ehkä me vaan ei kehdata, uskalleta tai osata.

Nykyään mulle on tullut tavaks purra kynsiä aina kun paniikkikohtaus meinaa iskeä julkisesti. Joskus se helpottaa, aina ei. Just yks päivä koulussa tapahtu näin. Oltiin kattomassa sitä koulun salia meidän ryhmän kanssa kun yhtäkkiä iski kauhee pakokauhu, en saanu henkee ja meinaan pyörtyä. Pakitin siinä sit ovelle päin, nojasin seinään etten pyörtyis ja purin kynsiäni. Satuin vilkasemaan yhtä meidän ryhmäläistä just sillon ja se katso mua. En tiedä sattuko se vaan vilkasemaan just sillä hetkellä, oliko se tarkkaillut jo pidempään mun ja paniikkikohtauksen välistä taistelua vai huomasko se edes mitään erikoista mun käytöksessä. Joka tapauksessa mun oli pakko tehdä kaikkeni että näytin taas rentoutuneelta ja normaalilta, ettei se tai kukaan muukaan huomais mitään. 

Miksi?!

Miksi se on niin pirun noloa ja hävettävää jos kärsii esimerkiks paniikkihäiriöstä, jos meinaa pyörtyä, jos on ahdistunut, jos on surullinen, jos on mitä vaan. Miks pitää hävetä sitä minkälainen on? Sille kun ei vaan aina voi mitään.

Mutta niin se vaan on. Miten ihmiset reagoi esimerkiks kaupassa, jos yhtäkkiä mun täytyykin viskata ostokset maahan ja juosta pois? Tai jos rupean elokuvateatterissa kesken leffan seisomaan ja rynnimään ulos hätääntyneenä kun en saa henkeä. Tai jos jotenkin muuten näyttäisin heikkouteni, sairauteni, oireeni, vikani. 

5. Voi paniikki ja ahdistus sentään

Mun on pitänyt nyt kahdesta tai kolmesta eri asiasta tulla kirjottamaan tänne mutta enpä ehtinyt aiemmin tulla. Ja nyt en saa päähäni mistä olin kirjottamassa sillon, jotain tärkeetä ja mielenkiintostakin se kuitenkin oli. Harmittaa. :(

Tänään on muuten ahdistanu hulluna. Ja kummalliset asiat!

Ensin koulussa meillä oli työturvallisuutta ja siinä sit kerrattiin kaikkea siihen liittyvää. Samaa mitä aina ennenkin. Jos palo on tuolla, meette tuolta ulos. Tässä on paloposti, tässä vaahtosammutin. Jos on sisäinen uhka eikä luokasta poistuminen oo mahdollista, sit jäädään tänne jne. Sit yhtäkkiä naps, enkä saanu henkee. Ja vaan sen takia että opettaja sano sen faktan minkä kaikki jo tietää. Jos on tulipalo, niin sitä savua ei saa hengittää. Yks hengitys ja se voi olla siinä. Ja mua rupes ahdistaan kamalasti. Tukehtumisenpelko. Jotenkin selvisin siitä kun sit lähdettiinkin jo "turvallisuuskävelylle" eli käveltiin se hätäpoistumisreitti. Sit kun käytiin koulun kuntosalilla niin mua rupes taas ahdistaan kamalasti ihan ilman syytä, en saanu henkee ja meinasin pyörtyä. Jotenkin taas selvisin, eihän me oltu kun ehkä kolme minuuttia siinä ja sit oli ruokailu. Ja ahdistihan mua taas niin paljon etten pystyny syömään vaan ekaa kertaa koko lukuvuoden aikana heitin ruokaa pois hävettävän määrän.
Ei ne ongelmat siihen loppunu. Kirjotin äsken tossa yhtä tarinaa jota oon jo pitkään kirjottanut. Sit siinä tuli tosi jännittävä kohta, niin jännittävä että melkein rupes jo ahdistamaan itteänikin. *itkunaurua* Sen jälkeen kävin pihalla. Jostain kuulu tosi kummallista ääntä. Sellasta jyrinää tai kuminaa. Kyllä te tiedätte millasta ääntä koiran maha pitää kun se on sekasin. Mutta suuremmassa mittakaavassa. :D Vähän ku maa halkeais jossain syvällä, tai jää. Mutta ei tässä ihan vieressä pitäis mitään järveekään olla mihin kehittyvä jää kumisis. Noh, äänen aiheuttaja jäi mysteeriks mutta sainpa taas suuremman luokan hengenahdistuskohtauksen kun kelasin että jos maailmanloppu tulis nyt niin tässä sitä vaan oltais yksin kuoleman kielissä, ahdistuksen kanssa. Mitään ei ois tehtävissä. Minnekkään ei vois paeta. Kukaan ei vois pelastaa ketään, kaikki kuoltais ja kaiken lisäks en sais edes happea vaan tukehtuisin hitaasti pois. Ai saatana että ahdistikin.

Ja voi hyvää päivää ton mun mielikuvitukseni kanssa. Nyt melkein naurattaa. :D Oon varmaan sekoomassa totaalisesti. Huomenna oliskin sattumalta just terapia mutta koska en kykene puhumaan tunteistani tai syvimmistä ajatuksistani ääneen, niin taitaapa jäädä nääkin asiat kertomatta. Lupasin viimeks että kerron sille minkä vian/puutteen oon itestäni löytänyt kun jotain sellasta sille sanoin. Ja se puutehan on se etten kykene tunteita/ajatuksiani kertomaan. Miten voin kertoo mun ongelmasta, jos ongelma on se etten pysty puhumaan mun tunteista ja ongelmista? :D

Nyt nukkumaan. Olo helpottu kummasti kun avasin bloggerin ja rupesin purkamaan sydäntä. :) Ens kerralla lupaan itelleni, että kirjottan jotain fiksua. Öitä!