6. Häpeä

Taas hävetti sen verran nuo edelliset kirjotukset, etten melkein kehdannut edes tulla tänne takasin. Ei sillä, että kukaan noita ois lukenutkaan mutta itteäni hävettää olla noin säälittävän heikko pelle. En edes kehtaa avata niitä ja kattoa mitä tarkalleen ottaen oon sinne kirjotellut. Voisinhan mä poistaakin ne, mutta toisaalta en nää siinäkään mitään ideaa. Onko sillä sit loppupeleissä jotain merkitystä vaikka joudunkin vähän häpeemään. Ainakaan niin pitkään kun kukaan ei tiedä tarkalleen että kuka olen. Kun tiedän kuitenkin sen, että en muuta ole tehny kun ollu rehellinen. Miks mun pitäis sitä hävetä?

Hävettää silti. Hävettää joka kerta, aina kun näytän heikkouteni. Ei välttämättä just sillä hetkellä, mutta heti sen jälkeen. Heti kun oon saanut itteni taas koottua, päässyt esim paniikkikohtaukesta tai ahdistuksesta ohi.

Mua hävettää vieläkin ne monet kerrat kun lastenkodissa näytin heikkouteni. Kun en pystynytkään pidättämään enää itkua, lähtemään kauppaan muiden mukaan, menemään syömään lastenkodin ruokalaan, pitäämään suutani kiinni oikeella hetkellä, olemaan lujempi. Itkin sen neljän vuoden aikana varmaan noin tuhat kertaa. Turhista asioista, kipeistä asioista, surusta, vihasta, vitutuksesta, epätoivosta, kivusta, ahdistuksesta, pelosta... Yleensä itkin yksin huoneessani. Mahdollisimman hiljaa, ettei se kuulunut naapurihuoneisiin. Ja tietysti ne sadat kerrat kun itkin jonkun ohjaajan nähden. Ja kymmenen kertaa kun itkin muiden nuorten nähden. Sehän ei kuulemma ole heikkoutta että itkee. Riippuu kai vähän. Mutta joka tapauksessa, mua hävetti se aivan helvetisti aina jälkeenpäin. Hemmetin itkupilli.

Paniikkikohtaukset on se mun heikoin kohta. Tai pitäis varmaan sanoa että heikoin hetki. Jos se tulee ihmisten ilmoilla, yritän tehdä kaikkeni etten näyttäis sitä ulospäin. Että näyttäisin normaalilta. Siltä etten sillä hetkellä taistelis pakokauhua ja ahdistusta vastaan kaikin voimin. Ja se on aika helvetin vaikeeta. 

Muistan sen kerran kun olin äitini kanssa rautatieasemalla odottamassa junaa. Siellä laiturilla oli jonkinverran ihmisiä odottamassa junaa joka oli myöhässä. Yhtäkkiä huomasin että ahdistus voimistu, paniikkikohtaus oli iskemässä. En muista mitä tein, kävin varmaan hirveen levottomaks ja purin kynsiäni, mutta yritin kuitenkin samalla olla mahdollisimman normaalisti ettei äiti olis huomannut mitään. Luulinkin onnistuneeni siinä, kun sitten lopulta voitin sen paniikkikohtauksen ja juna vihdoin tuli. Kuitenkin seuraavalla viikolla lastenkodissa yks ohjaaja kysy multa jotain lomista. Kyseinen ohjaaja oli niitä ainoita joille pystyin siinä vaiheessa puhumaan, se oli ainoo joka tiesi mun paniikkihäiriöstä sillon. Sainkin sit myönnettyä, että meinasin tosiaan pyörtyä sillä juna-asemalla kun paniikkikohtaus iski. Yllättäen se kysykin multa että "tiesitkö, että sun äitis kyllä huomas sen?" 

Se hävetti ja pisti miettimään, että kuinka paljon mun äiti oikein tiesi. Asiahan oli niin, että äidin kanssa me ei puhuttu sellasista asioista. Sain tuolta samaiselta ohjaajalta joskus kuulla, että mun äidillä on joskus ollut vähän samankaltaista ahdistusta isoissa ihmisjoukoissa. Me ei koskaan oltu vaan puhuttu aiheesta äidin kanssa, sen vuoks asia tuli mulle ihan puskista. Ja vaikka tullaan nykyisin hirveen hyvin toimeen äidin kanssa, jutellaan paljon eikä meillä ole mitään ongelmia keskenämme niin siltikään me ei puhuta mistään ahdistukseen, paniikkihäiriöön, mun ongelmiin, äidin ongelmiin tai meidän menneisyyteen liittyvästä. En tiedä miks. Ehkä me vaan ei kehdata, uskalleta tai osata.

Nykyään mulle on tullut tavaks purra kynsiä aina kun paniikkikohtaus meinaa iskeä julkisesti. Joskus se helpottaa, aina ei. Just yks päivä koulussa tapahtu näin. Oltiin kattomassa sitä koulun salia meidän ryhmän kanssa kun yhtäkkiä iski kauhee pakokauhu, en saanu henkee ja meinaan pyörtyä. Pakitin siinä sit ovelle päin, nojasin seinään etten pyörtyis ja purin kynsiäni. Satuin vilkasemaan yhtä meidän ryhmäläistä just sillon ja se katso mua. En tiedä sattuko se vaan vilkasemaan just sillä hetkellä, oliko se tarkkaillut jo pidempään mun ja paniikkikohtauksen välistä taistelua vai huomasko se edes mitään erikoista mun käytöksessä. Joka tapauksessa mun oli pakko tehdä kaikkeni että näytin taas rentoutuneelta ja normaalilta, ettei se tai kukaan muukaan huomais mitään. 

Miksi?!

Miksi se on niin pirun noloa ja hävettävää jos kärsii esimerkiks paniikkihäiriöstä, jos meinaa pyörtyä, jos on ahdistunut, jos on surullinen, jos on mitä vaan. Miks pitää hävetä sitä minkälainen on? Sille kun ei vaan aina voi mitään.

Mutta niin se vaan on. Miten ihmiset reagoi esimerkiks kaupassa, jos yhtäkkiä mun täytyykin viskata ostokset maahan ja juosta pois? Tai jos rupean elokuvateatterissa kesken leffan seisomaan ja rynnimään ulos hätääntyneenä kun en saa henkeä. Tai jos jotenkin muuten näyttäisin heikkouteni, sairauteni, oireeni, vikani.