Onhan mulla paniikkihäiriö. Nojoo, sen nyt voin uskoakin kaikkine paniikkikohtauksineni. Se vaan ei selitä kaikkea. Sen lisäks mun edellisessä lääkärinlausunnossa oli joku mystinen F-koodi jonka selityksenä oli lapsuusiän (vai nuoruusiän, ei voi muistaa) kehitykselliset vaikeudet tai joku vastaava. Se tuli mulle ihan yllätyksenä sillon kun sen paperin sain postissa, enkä minä vieläkään tiiä mitä se mahtaa tarkottaa. Jotenkin ymmärrän sen koska en oo ehkä elänyt ihan samanlaista turvallista ja ihanaa lapsuutta kun kaikki muut. Ja olinhan lastenpsykiatrisella osastollakin joskus... :D
Oon käynyt kaks kertaa asperger -testisssä. Ekalla kerralla vedin sen ihan läskiks koska mua ärsytti olla siellä ja vastata niihin lukemattomiin, tyhmiin kysymyksiin jotka oli ihan selkeesti tarkotettu huomattavasti mua nuoremmille lapsille. Olin siis sillon ehkä jotain 11 -vuotias ja kovassa kapinaiässä noin muutenkin. Sain 15 -vuotiaana tietää, että mulle oli kun olikin diagnosoitu sillon asperger. Ilmeisesti mun käytöksen vuoks, koska en suostunut yhteistyöhön siinä testissä. Minuahan vitutti se diagnoosi - ja etenkin se, että lastenkodissa mun kiukuttelua ja käyttäytymistä peilattiin yhessä vaiheessa jatkuvasti siihen. "Koska sä nyt olet asperger -lapsi..." jne. Vaadin siis päästä uusintatestiin ja pääsinkin. Sillä kertaa vein sen kunnialla loppuun vaikka samanlaista pelleilyä se oli sillonkin. "Pidetään näistä kysymyksistä nyt pieni tauko, minä vähän laskeskelen näitä sinun vastauksiasi. Tuossa pöydällä on nyt kolme tuollaista esinettä joita voit ihan vapaasti sillä aikaa katsella." Anteeksi mitä helvettiä? Olin kuitenkin 15 - vuotias ja sen verran kyllä ymmärsin että se oli ilmiselvästi joku testi sekin. Että minkä esineen otan tai jotain vastaavaa. Voi herranjestas. Tuijottelin sitä naista sitten epäluulosena ja odottelin siinä, kun se sitten oli laskevinaan jotakin niistä papereista ja vilkuili mua kulmiensa alta. Se sitten kehotti mua uudestaan tutkimaan niitä esineitä kun hänellä vielä kestää hetki. Nappasin sitten lähimmän esineen ja pyörittelin sitä muutaman sekunnin kädessä ihan vaan näön vuoks. En tiiä oliko sekin joku testi, kun kesken yhen kysymyksen se puhelin rupes soimaan ja se nainen oli ihan huomioimatta sitä, tarkkaili minua sillain kummallisesti, odotti jotain reaktiota kai. En tiiä tarkkailiko se, että kykenenkö minä keskittymään sen naisen kysymyksiin sen puhelimen soidessa ja aiheuttaessa jotakin aistiärsykettä. Nojaa, sain kuitenkin puhtaat paperit. Mulla kuulemma oli paljon aspergeriin sopivia piirteitä, mutta kuulemma kaikilla on. Eli ei aspergeria.
Epävakaata persoonallisuushäiriöä oon epäilly aika pitkään. Mulla on tosi huono itsetunto ja nään itteni hirveen huonona ja kamalana. Oon aina nähnyt. Oon ollut varsinkin nuorempana tosi ärhäkkä reagoimaan kaikkeen, raivostumaan ihan mitättömistä sun muuta. Ja välillä raivostun vieläkin. Siis tosi mitättömistä asioista. Ja sillon kun kunnolla oon joskus raivostunu, niin nyrkkiä on hakattu seinään ja muuta vastaavaa. Mieliala noin yleensäkin vaihtelee mulla paljon. Saatan herätä jonakin päivänä ilosena ja onnellisena mutta hetkee myöhemmin vajota johonkin masennuksen tapaseen, hautoa synkkiä yksikseni jne. Joskus ne riippuu tilanteesta, päivästä tai vaikka kelistä. Joskus jostain muusta. Sisäisen tyhjyyden tunne - oi kyllä. En osaa sitä sen enempää avata, mutta tunnen niin helvetin usein. Aina kun asiaa ajattelen. Mua ahdistaa sitoutuminen enkä kykene siihen. Keskeytän aina kaiken, ahdistun jos joudun väkipakolla sitoutumaan johonkin ja sillon monesti koen jääväni jumiin tai vangiks. Oon myös melko impulsiivinen - toisinaan. Hetken mielijohteesta oon vaihtanut alaa pari kertaa, muuttanut ihan toiseen kaupunkiin, alottanut jotain ihan uusia harrastuksia tai lähtenyt ihan ykskaks jonnekkin huitelemaan. Ja musta-valkoseen ajatteluun oon sortunut varsinkin aikasemmin - sillon kun sitä aspergeriakin epäiltiin. Nyttemmin nään harmaankin sävyjä. Vissiinkin. Jokatapauksessa on paljon asioita jotka sopii muhun kun nakutettu, jotka oikeestaan selittäis paljon mun käytöstä, sitä miksi oon tällanen.
Toinen mihin tavallaan eksyin tässä pari päivää sitten on estynyt persoonallisuushäiriö. Oon sosiaalisesti tosi rajoittunu, mulla on yks ystävä/kaveri. Sen kanssa ollaan tunnettu varmaan lähemmäs 9 -vuotta. Täältä uudesta kaupungista oon saanut kolme kaveria. Sellasta joihin voin pitää yhteyttä, joiden kanssa viettää aikaa. Ja oon kuitenkin asunu täällä puoli vuotta, opiskellut koko sen ajan eli oon tavannut helvetisti ihmisiä. Niin, ja se edellisessä postauksessa kertomani poikaystäväni on yks niistä kolmesta. Niin, ensimmäinen poikaystäväni vaikka jo parikymppinen olenkin. Mun on hirmu vaikee luottaa yhtään kehenkään, päästää ketään lähelle, avautua, uskoo että kukaan haluais olla mun kanssa missään tekemisissä. Aina kun joku kattoo mua, ajattelen että se kattoo mua pahasti, että ällötän sitä. Oon kamala, ällöttävä, hirveä eikä oo mahollista että kukaan tykkäis musta. Niin minä ajattelen.
Mua ahistaa kamalasti tavata esimerkiks sen poikaystäväni kavereita, ihan niinku muitakin vieraita ihmisiä joiden kanssa mun kuuluis tulla toimeen tai edes pärjätä. Pelkään että ne näkee mut ja rupeaa vihaamaan mua. Inhoamaan. Sanoo mun poikaystävälle että "mitä sää tossa näät?!" Sen takia en uskalla tavata sen siskoa (joka on kaunis mikä ei ollenkaan oo avuks tässä asiassa), tai edes äitiä. Pelkään että ne rupeaa inhoamaan mua ja ne on niitä joiden kanssa mun pitäis tulla toimeen. Oon kuitenkin päättäny tunkea väkisin noi kaikki yllä mainitut ajatukset taka-alalle tän poikaystävän seurassa. Oon päättänyt uskoa, että se haluaa olla mun kanssa koska sehän kuitenkin on mun kanssa!? En minä käsitä mitä se mussa näkee, miks se haluaa mun kanssa olla. Kun se sanoo mua kauniiks, haistatan vitut koska en ole kaunis. Sisimmissäni mietin miks se on mun kanssa, mitä se haluaa, vihaako se mua, ällötänkö sitä ja joskus oon kysynytkin "puoliläpällä" siltä jotain vastaavaa. Varmasti sillä jossain kohtaa menee hermot mun epäluuloisuuteni ja paskaan itsetuntoon. Ja se hylätyksi tulemisen pelko, ai että. Sitten kun tuo mun poikaystäväni minut jättää (tiiän että se minut jättää ja oon sen sillekkin maininnut), niin tukehdun ja kuolen ja kuristun yksinäisyyteen. Se on hassua miten se on ainut ihminen kenet oon päästäny niin lähelle. Oon puhun sille mun lapsuudesta, menneisyydestä, oon kuunnellu kun se kertoo sen lapsuudesta, ollut lohduttava olkapää kun se on avannu sydäntään ja itkenyt. Kenenkään muun seurassa en voi niin oma itseni olla. Ja mua pelottaa, että se jättää mut, jään yksin tähän maailmaan enkä koskaan löydä ketään yhtä hyvää ja ihanaa ihmistä elämääni.
Ja kaikki noi yllä mainitut sopii erittäin hyvin tuohon estyneeseen persoonallisuuteen. Kummallista että kukaan ei sitä ole tähän mennessä tajunnu. Toki enhän ole asiasta kellekkään puhunut kun oon vähän vammanen. Tai sit vaan oon muuten vaan estynyt ilman mitään F-koodia ja tautiluokitusta, who knows?! :D
Anteeksi sekava kirjoitus, sekavat ajatukset ja muuta vastaavaa. Nyt on kuitenkin lauantai-ilta, joten ymmärtäähän sen. Eikö? :)
