3. Ystävät oi ystävät

Miksi olen joka ilta, jokaisena viikonloppuna ja vuodesta toiseen niin hirveän yksin?

Oon miettiny sitä monesti. Kerronpa vähän mun historiaa ja kokemuksia aiheesta ennen asian pohtimista. Ja hei, jos mun lapsuuden kaverisuhteet ei kiinnosta (mikä nyt ei ole yllätys) niin kannattaa selata vähän alemmas, siellä voi olla jotain sellasta mistä saattaa jollekin jopa olla jotain hyötyä. Tai ainakin sieltä ehkä voi joku saada jotain ideoita omiin mietintöihinsä. :)

Lapsena mulla oli kavereita. Oli yks tyttö johon tutustuin joskus 6 -vuotiaana jumpassa, tutustuttiin oikeestaan koska meidän äidit tutustu toisiinsa. Tällä tytöllä oli veli. Me oltiin monia, monia vuosia sellanen tehokolmikko, leikittiin millon vakoilua ja millon pokemoneja. Olin monesti niiden luona yötä ja nekin meillä. Oltiin tosi läheisiä.
Päiväkodissakin mulla oli kaks kaveria, mutta kolmistaan oli hirmu vaikea keksiä leikkejä. Yleensä se meni siihen että kaks meistä leikki keskenään ja yks sai keksiä itselleen muuta tekemistä. Mutta ketään ei syrjitty kai enempää kuin muitakaan.
Ensimmäiselle luokalle mennessäni sain luokalta yhden kaverin. Oikeestaan se oli taas sen takia, että meidän vanhemmat tutustu. Menin jokaisen koulupäivän jälkeen tekemään läksyt sen kaverin luokse. Koko ensimmäisen ja toisen luokan ajan.
Sitten vaihdoin koulua ja siirryin kolmannelle luokalle. Sain kuitenkin taas kavereita! Toki oltiin kaikki väleissä keskenämme, joskus vietin aikaa enemmän jonkun toisen kanssa ja joskus taas jonkun toisen.

Varmaan neljännellä luokalla muodostu sitten tiiviit kaveriporukat ja niin sanotut "bestikset". Se meni taas niin, että minä ja kaks muuta tyttöä. Kolmistaan oli taas vaikee keksiä mitään tekemistä, yleensä yks jätettiin ulkopuolelle. Ja lopulta yks jäi suosiolla ulkopuolelle ja meistä tuli Sannan kanssa hirveen hyviä ystäviä. Kunnes se muutti toiseen kaupunkiin.
Niihin aikoihin olin vieläkin hyvissä väleissä sen jumpassa tapaamani tytön kanssa. Vietettiin aika paljon aikaa yhdessä. Jossain vaiheessa meidän tiet kuitenkin erkani, vaikka kyllä me vieläkin ehkä kerran vuodessa toisiamme muistetaan.

Kutosluokalla tutustuin myös senaikaiseen naapurintyttöön joka oli oikee rasavilli tapaus. Sen kautta tutustuin yhteen sen ystävään, Eerikaan ja vietettiin sen jälkeen paljon aikaa kolmistaan. Oli dramaattisia riitoja, välien katkomisia, pientä ilkeetä kiusaamista, sovintoja ja sitten taas yhteisiä puuhia. Kunnes me sitten löydettiin Eerikan kanssa yhteinen harrastus jonka parissa kuluikin mukavasti seuraavat neljä vuotta. Meistä tuli paljon läheisempiä ja koettiin yhdessä ihan älyttömän paljon kaikkee mahtavaa. Se on nykyään mun ainut ystävä. Vaikka ei olla läheskään niin läheisiä kun meidän noiden vuosien jälkeen pitäis olla. Joku mussa on vikana, en vaan osaa.

Ja siitä alkoikin teini-iän kriisit

Yläasteelle siirryttäessä meidän luokka pysy suurinpiirtein samana. Oltiin kuitenkin tultu pahaan teini-ikään, niinpä luokka jakautu ihan huomaamatta "suosittuihin" ja "ei-suosittuihin". Ite kuuluin tietenkin jälkimmäiseen porukkaan. Meitä oli neljä tyttöä, sit oli vielä kaks jotka ei kuulunut oikein meihinkään. Niitä hyljeksittiin vielä meitäkin enemmän. Loput kuulukin siihen suosittuun porukkaan. Ne oli kauniita, ne oli suosittuja, niillä oli hirveesti ystäviä ja kavereita muilta luokilta ja ne pukeutukin paljon coolimmin. Me neljä pidettiin yhtä, pidettiin toisemme pinnalla.  Koulun ulkopuolella ei vietetty kauheesti aikaa keskenämme, lähinnä vietin aikaani Eerikan seurassa. Välillä melkein asuin sen luona, kun saatoin monta yötä peräkkäin olla siellä yötä.

Aloin kuitenkin lintsaamaan ja lopulta jouduin perhetukikeskukseen asumaan. Jäin luokalleni, mut huostaanotettiin ja muutin lastenkotiin. Sinne jäi nekin kaverit. Pelkästään Eerikaan säily lämmin side. Monesti kun pääsin lastenkodista viikonlopuks äidin luokse, tuli Eerika mukaan. Kun sekin sitten huostaanotettiin (en väitä ettenkö olis vaikuttanut jotenkin huonosti Eerikan koulumenestykseen, mutta kukaan muu kun minä ei syytä mua siitä. Oli sillä omiakin ongelmia selvitettävänä.) Ei nähty välillä pitkiinkään aikoihin, mutta jotenkin me vaan silti säilyttiin ystävinä.



Sitten alkoi lastenkotihelvetti

Lastenkodista sain aluks yhden kaverin, Jennan. Oltiin läheisiä, kunnes sinne tuli uus tyttö (Maria), jonka kanssa syntykin jäätävä kolmiodraama. Välillä ne oli kahdestaan mua vastaan, välillä taas minä olin toisen kanssa väleissä ja se kolmas jäi ulkopuolelle. Lopulta tilanne kuitenkin käänty siihen, että Maria sai mun ja Jennan välit tuhottua valheilla ja ne lyöttäyty lopullisesti yksiin. Sitten sinne tuli neljäskin tyttö, jonka kanssa sitten ystävystyin koska Jenna ja Maria kiusas sitä. Kunnes yhtäkkiä se uus tyttö olikin niiden porukassa ja vihas mua yli kaiken! Se oli kummallista aikaa, en ymmärtänyt koko kuvioo ollenkaan. Ennenkun selvis, että Maria oli taas kertonut kaikenlaisia valheita joilla se sai sen uuden tytön vihaamaan mua. Nojoo, perus tyttödraamaa. Se oli kuitenkin hirveen kuluttavaa aikaa mun osalta. Varsinkin kun Maria hallitsi kaikkia lastenkodin poikiakin, suurin osa niistäkin vältteli mua.

Lastenkodista päästyäni jäljellä oli kaks kaveria. Se Sanna, jonka kanssa olin ollut ala-asteella melkeinpä bestis ja joka oli muuttanut jossain välissä takasin kotikaupunkiinsa sekä Eerika. Vietin aluks paljon aikaa Sannan kanssa, koska tällä kertaa Eerika asu toisessa kaupungissa, siellä minne se oli huostaanotettu. Lopulta, noin vuosi sitten huomasin että Sanna alko vältteleen mua. Yritin välillä pistää viestiä tai soitella, mutta enää se ei vastannut ollenkaan. Siispä jäljellä yksi kaveri. Aika säälittävää 19 -vuotiaalta.

Ollaan onneks Eerikan kanssa vieläkin ystäviä. Mutta ongelma on siinä, että en hitto vieköön osaa olla yhtään kenenkään. En osaa välittää, en osaa puhua niin syvällisesti kun ystävien kanssa pitäis osata. En osaa olla ihmisten seurassa. En välillä keksi mitä sanoa. Tunnen oloni kiusalliseks, ulkopuoliseks. En tiedä millon se alko, kyllä mä kai joskus oon osannu ystävä olla. Ehkä? Tosin mulla ei oo ikinä ollut poikaystävää. Noloo! Ja puhun siitä vähän enemmän toiste, siitäkin saa kuitenkin yhden blogikirjotuksen verran tekstiä! :D

Toisaalta, tätä historiaani miettiessä oon entistä useemmin tullu siihen johtopäätökseen, etten ehkä oo ikinä ollut hirveen sosiaalinen tapaus. Tai osannut toimia ihmisten seurassa. Ollu kauheen seurallinen. Jotenkin vaan tuntuu, että mulla ois joku sellanen vika, sellanen että en vaan ois oppinu miten olla ystävä, miten välittää, miten luottaa! Ehkä se on se pohjimmainen ongelma. (Jos unohdetaan se että tää olis joku sairaus tai tunnevamma!) Etten osaa luottaa tarpeeks edes ystävääni, että uskaltaisin avautua ja olla täysin oma itteni. En luota itteeni tarpeeks että voisin luottaa kehenkään muuhun.. En vaan osaa luottaa tarpeeks ihmisiin että uskaltaisin ees yrittää tutustua kehenkään. Vietän viikonloput mielummin yksin kotona kun vaikka baarissa etsimässä uusia tuttavuuksia. Hyvähän se sinänsä on, mutta ai helvetti tää yksinäisyys tuntuu pahalta välillä. Varsinkin syntymäpäivinä. No, tänävuonna on tulossa poikkeus kun mennään Eerikan kanssa syömään! Viimevuonna katoin leffoja kotona ja itkin. Edistystä?

Myönnän sen, että vihaan olla yksin. Mutta koska en tunne olooni hyväks ihmisten seurassa, niin oon mielummin yksin. Vaikka se tuntuu pirun pahalta. Nää on näitä mun elämän ongelmia. I don't know what to do with this! Kai koitan vaan keskittyä siihen, että pysytään Eerikan kanssa ystävinä ja että pysyn kavereina myös niiden kahden tyypin kanssa joiden kanssa vietän nykyisessä koulussani aikaa. Päivä kerrallaan. Tärkeintä on, etten jää ihan kokonaan yksin. Koska mulla sentään on vielä Eerika. Jos menettäisin senkin, niin sitä en ehkä enää kestäis.

Pitäiskö tähän loppuun vielä kertoa sellanen juttu, että me "epäsuositut" sieltä yläasteen alkupuolelta, meistä kolmella (neljästä) on ollut jonkinlaisia hankalia ongelmia nimenomaan mielenterveyteen ja itsetuntoon liittyen. Mulle selvis vasta jälkikäteen että yhdellä tuli paha syömishäiriö ja masennus sillon ylä-asteen aikana ja se yrittää parantua vieläkin. Toisella taas oli paha masennus ja sen lisäks myös syömishäiriö, ja se joutu käymään ihan osastollakin vaikeimpina aikoina. Nyt se kuitenki näyttäis selättäneen ne ongelmat, ainakin toivon kovasti niin. Jos kolme neljästä kärsii kaikenlaisista niinkin rankoista sairauksista ja koettelemuksista, niin se pistää kyllä miettimään että oliko se meidän luokan ryhmäytyminen ja meidän kuuluminen "epäsuosittuihin" syy vai seuraus...