Tänään on ollu huono päivä. Huono ilta. Ja tulee olemaan kamala yö. Huonompi kun aikoihin. En saa henkeä. EN. SAA. HENKEÄ. Itken. Sydän on särkyny. Siltä se tuntuu, vaikkei sille syytä oo. Tai on ehkä sittenkin. Pitäis olla.
En vaan pysty. En jaksa. En pysty enkä halua. En osaa, en pysty, en voi, en kykene, en jaksa.
Pelkään kuolemaa liikaa. Se ahdistaa mua liikaa. Mutta haluaisin silti pois tästä elämästä. Haluaisin lakata olemasta minä. Haluaisin lopettaa koko paskan. Jos joku vois kertoa minkälaista kuoleminen ois, ehkä sit uskaltaisin. Haluaisin niin kovasti pois. Eläminen ahdistaa, kuolema ahdistaa. Onko mitään mikä ei ahdistais? Ei. Se ahdistaa kaikkein eniten.
En jaksa enää itteäni. Vihaan niin paljon. VIHAAN. En jaksa enää yhtäkään tällästä iltaa, en yhtäkään paniikkikohtausta, en yhtäkään ahdistuksen täyteistä yötä. Enkä halua että mun sydän särkyy joka ilta uudestaan ja uudestaan. En halua olla minä. Haluaisin olla joku kaunis, suosittu, normaali, onnellinen ihminen. Joku fiksu, vahva, luja. Joku jolla olis ystäviä. Ois niin paljon sanottavaa, kerrottavaa, puhuttavaa. Ei ketään kelle puhua. Se tuntuu pahalta.
Lähen ehkä kohta ajamaan autolla kylille. Toivon etten aja kolaria, siellä on liukasta. Toivon että ajan kolarin. En. Haluun vaan ajaa nää ajatukset pois mun päästä. Autolla ajaminen helpottaa. Mutta kun tiedän että lopulta mun on palattava kotiin enkä halua tänne. En halua olla täällä. En kestä olla täällä. Ahdistaa.
VITTU MITÄ MINÄ TEEN ITTENI, ELÄMÄNI, TÄN ILLAN, HUOMISEN, KAIKEN KANSSA?
