4. Mene pois paniikkikohtaus

Kaikki ahdistaa. No ei nyt ihan kaikki. Mutta ahdistaa nyt kuitenkin.
Siitä onkin aikaa kun on viimeks ahdistanu näin paljon iltasella. Näin paljon että hengittäminen alkaa vaikeutua. Tulee olo että ehkä en osaakkaan enää hengittää. Että täällä kämpässä vaan ei oo yhtään happea hengitettäväks. Ulkona helpotti vähän, mutta pakkohan se oli tulla takas sisälle ja nukkumaankin käydä kohta, aikanen herätys tiedossa huomenna. Erästä huikeeta säveltäjä-sanottajaa lainatakseni "Pitkään on kaikki ollut liian hyvin joten on syytä mennä paniikkiin."

http://www.freedigitalphotos.net

En tiiä mistä tää taas alko. Toivottavasti loppuu kohta. Auttaakohan kirjottaminen tälläkin kertaa, niinkun niin monesti ennenkin? Toivotaan. :D

Asiasta viidenteen. Huominen jännittää. Koulukin toki, mutta mulla on koulun jälkeen huomenna psykoterapiakäynti. Toinen käyntikerta. Ei vielä virallien käynti, toinen tutustumiskäynti tavallaan. Ensimmäinen oli pari viikkoa sitten ja meni ihan hyvin. Mutta nyt se ei ehkä mee ihan yhtä hyvin. En varmaankaan jaksa esittää puheliasta ja keksi mitään järkevää vastattavaa sen kysymyksiin. Varsinkin kun mun piti hoitaa se terapiatukirahahakemus kelaan, enkä oo saanu hoidettua. Ja kun nää kaks ekaa käyntiä on ilmasia, niin tuntuu jotenkin pahalta kun en oo hoitanut omaa osuuttani. Varsinkin kun se terapeutti taitaa olla sellanen jolle se raha ei oo kaikkein tärkeintä. Terapiathan on kalliita eikä kela kustanna niitä ihan kokonaan. Mutta toi terapeutti ei kuulemma peri nuorilta sitä yli jäävää osuutta, eli toisin sanoen se on mulle ilmasta. Kunhan vaan saan sen hakemuksen sinne kelaan... En todellakaan voi vaatia kolmatta ilmasta käyntiä. Mutta ei se hakemuksen hankkiminen oo niin yksinkertasta kun en omista tulostinta, kirjastossa ei oo kiva käydä tulostamassa sellasta lomaketta ja kelaan en oo vaan ehtiny käymään. Jos sitä vaikka huomenna ennen sitä käyntiä ottais itteesä niskasta kiinni, kävelis kelan ovesta sisään ja nappais sieltä hyllystä sellasen lomakkeen sillain ettei kukaan ehdi edes huomata että jaa, siinä taas yks hullu.

Tosin psykoterapiasta ei oo kuulemma hulluille apua. Niin mulle on väitetty kahdestakin eri suunnasta. Ei vaan kolmesta! Ensimmäinen joka niin väitti oli psykiatri, toinen oli yks terapeutti jonka luona kävin muutamalla tutustumiskäynnillä. Niin ja kolmas oli mun entisen lastenkodin ohjaaja. Joten ehkä en oo aivan niin pahasti hullu. Tosin mitenpä hulluus määritellään? :D No joo, nyt mentiin taas syviin vesiin, jos tollasta rupeen nyt pohtimaan niin en pääse nukkumaan ennenkun herätyskello jo soittaa. Mistä tulikin mieleeni, että nyt on pakko yrittää saada unta. Ja se onnistuu vaan jos tää orastava paniikkikohtaus nyt pysyy poissa.

Tää maalaus (Edvard Munchin Huuto) on sellanen, joka saa mut arvostamaan taidetta. En mä taiteesta mitään ymmärrä, mutta esimerkiks tää maalaus kuvaa loistavasti sitä tunnetta mikä ainakin mulle tulee monesti paniikkikohtauksen iskiessä.

3. Ystävät oi ystävät

Miksi olen joka ilta, jokaisena viikonloppuna ja vuodesta toiseen niin hirveän yksin?

Oon miettiny sitä monesti. Kerronpa vähän mun historiaa ja kokemuksia aiheesta ennen asian pohtimista. Ja hei, jos mun lapsuuden kaverisuhteet ei kiinnosta (mikä nyt ei ole yllätys) niin kannattaa selata vähän alemmas, siellä voi olla jotain sellasta mistä saattaa jollekin jopa olla jotain hyötyä. Tai ainakin sieltä ehkä voi joku saada jotain ideoita omiin mietintöihinsä. :)

Lapsena mulla oli kavereita. Oli yks tyttö johon tutustuin joskus 6 -vuotiaana jumpassa, tutustuttiin oikeestaan koska meidän äidit tutustu toisiinsa. Tällä tytöllä oli veli. Me oltiin monia, monia vuosia sellanen tehokolmikko, leikittiin millon vakoilua ja millon pokemoneja. Olin monesti niiden luona yötä ja nekin meillä. Oltiin tosi läheisiä.
Päiväkodissakin mulla oli kaks kaveria, mutta kolmistaan oli hirmu vaikea keksiä leikkejä. Yleensä se meni siihen että kaks meistä leikki keskenään ja yks sai keksiä itselleen muuta tekemistä. Mutta ketään ei syrjitty kai enempää kuin muitakaan.
Ensimmäiselle luokalle mennessäni sain luokalta yhden kaverin. Oikeestaan se oli taas sen takia, että meidän vanhemmat tutustu. Menin jokaisen koulupäivän jälkeen tekemään läksyt sen kaverin luokse. Koko ensimmäisen ja toisen luokan ajan.
Sitten vaihdoin koulua ja siirryin kolmannelle luokalle. Sain kuitenkin taas kavereita! Toki oltiin kaikki väleissä keskenämme, joskus vietin aikaa enemmän jonkun toisen kanssa ja joskus taas jonkun toisen.

Varmaan neljännellä luokalla muodostu sitten tiiviit kaveriporukat ja niin sanotut "bestikset". Se meni taas niin, että minä ja kaks muuta tyttöä. Kolmistaan oli taas vaikee keksiä mitään tekemistä, yleensä yks jätettiin ulkopuolelle. Ja lopulta yks jäi suosiolla ulkopuolelle ja meistä tuli Sannan kanssa hirveen hyviä ystäviä. Kunnes se muutti toiseen kaupunkiin.
Niihin aikoihin olin vieläkin hyvissä väleissä sen jumpassa tapaamani tytön kanssa. Vietettiin aika paljon aikaa yhdessä. Jossain vaiheessa meidän tiet kuitenkin erkani, vaikka kyllä me vieläkin ehkä kerran vuodessa toisiamme muistetaan.

Kutosluokalla tutustuin myös senaikaiseen naapurintyttöön joka oli oikee rasavilli tapaus. Sen kautta tutustuin yhteen sen ystävään, Eerikaan ja vietettiin sen jälkeen paljon aikaa kolmistaan. Oli dramaattisia riitoja, välien katkomisia, pientä ilkeetä kiusaamista, sovintoja ja sitten taas yhteisiä puuhia. Kunnes me sitten löydettiin Eerikan kanssa yhteinen harrastus jonka parissa kuluikin mukavasti seuraavat neljä vuotta. Meistä tuli paljon läheisempiä ja koettiin yhdessä ihan älyttömän paljon kaikkee mahtavaa. Se on nykyään mun ainut ystävä. Vaikka ei olla läheskään niin läheisiä kun meidän noiden vuosien jälkeen pitäis olla. Joku mussa on vikana, en vaan osaa.

Ja siitä alkoikin teini-iän kriisit

Yläasteelle siirryttäessä meidän luokka pysy suurinpiirtein samana. Oltiin kuitenkin tultu pahaan teini-ikään, niinpä luokka jakautu ihan huomaamatta "suosittuihin" ja "ei-suosittuihin". Ite kuuluin tietenkin jälkimmäiseen porukkaan. Meitä oli neljä tyttöä, sit oli vielä kaks jotka ei kuulunut oikein meihinkään. Niitä hyljeksittiin vielä meitäkin enemmän. Loput kuulukin siihen suosittuun porukkaan. Ne oli kauniita, ne oli suosittuja, niillä oli hirveesti ystäviä ja kavereita muilta luokilta ja ne pukeutukin paljon coolimmin. Me neljä pidettiin yhtä, pidettiin toisemme pinnalla.  Koulun ulkopuolella ei vietetty kauheesti aikaa keskenämme, lähinnä vietin aikaani Eerikan seurassa. Välillä melkein asuin sen luona, kun saatoin monta yötä peräkkäin olla siellä yötä.

Aloin kuitenkin lintsaamaan ja lopulta jouduin perhetukikeskukseen asumaan. Jäin luokalleni, mut huostaanotettiin ja muutin lastenkotiin. Sinne jäi nekin kaverit. Pelkästään Eerikaan säily lämmin side. Monesti kun pääsin lastenkodista viikonlopuks äidin luokse, tuli Eerika mukaan. Kun sekin sitten huostaanotettiin (en väitä ettenkö olis vaikuttanut jotenkin huonosti Eerikan koulumenestykseen, mutta kukaan muu kun minä ei syytä mua siitä. Oli sillä omiakin ongelmia selvitettävänä.) Ei nähty välillä pitkiinkään aikoihin, mutta jotenkin me vaan silti säilyttiin ystävinä.



Sitten alkoi lastenkotihelvetti

Lastenkodista sain aluks yhden kaverin, Jennan. Oltiin läheisiä, kunnes sinne tuli uus tyttö (Maria), jonka kanssa syntykin jäätävä kolmiodraama. Välillä ne oli kahdestaan mua vastaan, välillä taas minä olin toisen kanssa väleissä ja se kolmas jäi ulkopuolelle. Lopulta tilanne kuitenkin käänty siihen, että Maria sai mun ja Jennan välit tuhottua valheilla ja ne lyöttäyty lopullisesti yksiin. Sitten sinne tuli neljäskin tyttö, jonka kanssa sitten ystävystyin koska Jenna ja Maria kiusas sitä. Kunnes yhtäkkiä se uus tyttö olikin niiden porukassa ja vihas mua yli kaiken! Se oli kummallista aikaa, en ymmärtänyt koko kuvioo ollenkaan. Ennenkun selvis, että Maria oli taas kertonut kaikenlaisia valheita joilla se sai sen uuden tytön vihaamaan mua. Nojoo, perus tyttödraamaa. Se oli kuitenkin hirveen kuluttavaa aikaa mun osalta. Varsinkin kun Maria hallitsi kaikkia lastenkodin poikiakin, suurin osa niistäkin vältteli mua.

Lastenkodista päästyäni jäljellä oli kaks kaveria. Se Sanna, jonka kanssa olin ollut ala-asteella melkeinpä bestis ja joka oli muuttanut jossain välissä takasin kotikaupunkiinsa sekä Eerika. Vietin aluks paljon aikaa Sannan kanssa, koska tällä kertaa Eerika asu toisessa kaupungissa, siellä minne se oli huostaanotettu. Lopulta, noin vuosi sitten huomasin että Sanna alko vältteleen mua. Yritin välillä pistää viestiä tai soitella, mutta enää se ei vastannut ollenkaan. Siispä jäljellä yksi kaveri. Aika säälittävää 19 -vuotiaalta.

Ollaan onneks Eerikan kanssa vieläkin ystäviä. Mutta ongelma on siinä, että en hitto vieköön osaa olla yhtään kenenkään. En osaa välittää, en osaa puhua niin syvällisesti kun ystävien kanssa pitäis osata. En osaa olla ihmisten seurassa. En välillä keksi mitä sanoa. Tunnen oloni kiusalliseks, ulkopuoliseks. En tiedä millon se alko, kyllä mä kai joskus oon osannu ystävä olla. Ehkä? Tosin mulla ei oo ikinä ollut poikaystävää. Noloo! Ja puhun siitä vähän enemmän toiste, siitäkin saa kuitenkin yhden blogikirjotuksen verran tekstiä! :D

Toisaalta, tätä historiaani miettiessä oon entistä useemmin tullu siihen johtopäätökseen, etten ehkä oo ikinä ollut hirveen sosiaalinen tapaus. Tai osannut toimia ihmisten seurassa. Ollu kauheen seurallinen. Jotenkin vaan tuntuu, että mulla ois joku sellanen vika, sellanen että en vaan ois oppinu miten olla ystävä, miten välittää, miten luottaa! Ehkä se on se pohjimmainen ongelma. (Jos unohdetaan se että tää olis joku sairaus tai tunnevamma!) Etten osaa luottaa tarpeeks edes ystävääni, että uskaltaisin avautua ja olla täysin oma itteni. En luota itteeni tarpeeks että voisin luottaa kehenkään muuhun.. En vaan osaa luottaa tarpeeks ihmisiin että uskaltaisin ees yrittää tutustua kehenkään. Vietän viikonloput mielummin yksin kotona kun vaikka baarissa etsimässä uusia tuttavuuksia. Hyvähän se sinänsä on, mutta ai helvetti tää yksinäisyys tuntuu pahalta välillä. Varsinkin syntymäpäivinä. No, tänävuonna on tulossa poikkeus kun mennään Eerikan kanssa syömään! Viimevuonna katoin leffoja kotona ja itkin. Edistystä?

Myönnän sen, että vihaan olla yksin. Mutta koska en tunne olooni hyväks ihmisten seurassa, niin oon mielummin yksin. Vaikka se tuntuu pirun pahalta. Nää on näitä mun elämän ongelmia. I don't know what to do with this! Kai koitan vaan keskittyä siihen, että pysytään Eerikan kanssa ystävinä ja että pysyn kavereina myös niiden kahden tyypin kanssa joiden kanssa vietän nykyisessä koulussani aikaa. Päivä kerrallaan. Tärkeintä on, etten jää ihan kokonaan yksin. Koska mulla sentään on vielä Eerika. Jos menettäisin senkin, niin sitä en ehkä enää kestäis.

Pitäiskö tähän loppuun vielä kertoa sellanen juttu, että me "epäsuositut" sieltä yläasteen alkupuolelta, meistä kolmella (neljästä) on ollut jonkinlaisia hankalia ongelmia nimenomaan mielenterveyteen ja itsetuntoon liittyen. Mulle selvis vasta jälkikäteen että yhdellä tuli paha syömishäiriö ja masennus sillon ylä-asteen aikana ja se yrittää parantua vieläkin. Toisella taas oli paha masennus ja sen lisäks myös syömishäiriö, ja se joutu käymään ihan osastollakin vaikeimpina aikoina. Nyt se kuitenki näyttäis selättäneen ne ongelmat, ainakin toivon kovasti niin. Jos kolme neljästä kärsii kaikenlaisista niinkin rankoista sairauksista ja koettelemuksista, niin se pistää kyllä miettimään että oliko se meidän luokan ryhmäytyminen ja meidän kuuluminen "epäsuosittuihin" syy vai seuraus...

2. Eräänlainen paniikkihäiriö

Kuinka usein ihmisten mielipiteistä kuultaakaan läpi se, että paniikkihäiriö on pelkkää huomionhakua tai mielikuvituksen tuotetta. Luulosairautta. "Kuvittelet vaan oireesi." Ehkä, mutta en tahallani. En tarkoituksellisesti. Ainakin musta tuntuu, että en tahalleni oo kaikkina näinä vuosina vaan kuvitellut näitä oireita. Tukehtumisen tunnetta, pyörtymisen tunnetta, kuolemanpelkoa.

Oon elämäni aikana saanut oikeestaan kahdenlaisista syistä paniikkikohtauksia. Ensimmäiset kohtaukset muistan saaneeni joskus 10 -vuotiaana. Iltaisin, ihan ilman varotusta musta vaan rupes tuntumaan hirveen pahalta, en meinannu saada kunnolla henkeä eikä nukkumisesta voinut sen takia haaveillakkaan. Ja kun en saanut henkeä, yritin hengittää entistä enemmän ja tunsin tukehtuvani. Vähemmästäkin menee paniikkiin.

Oireet rupes pahenemaan viikkojen ja kuukausien kuluessa. Olin monesti yksin kotona koulun jälkeen. Kun sitten äiti lähti baariin, jäin yksin kotiin. Illat oli pahimpia. Jossain vaiheessa tiesin että taas se on tulossa. En todellakaan osannut nimetä sitä silloin, en kai edes pitäny sitä minään oireena tai sairautena vaan pelkästään jonain outona ja pelottavana, jonain johon saattaisin kuolla koska vaan. Siinä vaiheessa yritin tavoittaa äitiäni puhelimella, mutta harvoin kukaan vastasi. Jos vastaskin, kuulin lupauksia jotka aina rikottiin. "Lähden vartin päästä", "oon vielä tunnin", "tuun ihan kohta kotiin". Koskaan ne ei pitänyt paikkaansa, ei ensimmäistäkään kertaa.

Äiti eros miehestä ja me muutettiin kahdestaan asumaan. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun äitin baarikäynnit taas lisäänty ja jäin jälleen kerran yksin. Oli mulla tietysti koulussa kavereita, jopa koulun ulkopuolellakin. Päivisin asiat oli hyvin. Iltasin ei. Yhtenä iltana kun pitkäaikainen harrastukseni taas kerran oli siltä päivältä ohi, odottelin bussia keskustassa että pääsisin kotiin. Yhtäkkiä en saanutkaan henkeä. Yritin hengittää, en saanut ilmaa keuhkoihin, meinasin tukehtua. Kädetkin puutu ja itkin hätääntyneenä, kunnes joku ystävällinen rouva tuli siihen sitten kysymään että mikä hätänä. En muista mitä kerroin vai kerroinko mitään. Koko bussimatkan rouva kuitenkin istui mun vieressä, aloin varmaan saamaan taas henkeäkin ja lopulta selvisin kotiin.

Sen kerran jälkeen alkoi myös tuo harrastus vähän jäämään. Välillä en saanut henkeä edes siellä itse harrastuspaikassa ja jouduin lähtemään kesken kaiken pois. Tuntu pahalta lopettaa niin monivuotinen harrastus, mutta niin siinä kuitenkin oli käytävä. Tuli nimittäin muitakin oireita ja ongelmia. Jotka sinänsä ei paniikkihäiriöön kai liittynyt. En muista milloin tälläset oireet alkoi, mutta jossain vaiheessa vaan havahduin siihen että en pysty nielemään ruokaa kunnolla. Oli aika, jolloin pystyin syömään pelkkää keitettyä perunaa ja jugurttia. Mitään muuta en vaan saanut nielastua. Kirjaimellisesti. Siinä oli lähipiiri ihmeissään. Mulla ei oo minkäänlaista käsitystä kuinka pitkään sitä ehti jatkua, mutta sen muistan että olin kesäleirillä enkä sielläkään pystynyt syömään ruokaa. Sen sijaan sain jotenkin puhuttua itselleni maustamatonta viiliä leirin keittiöstä aina ruualle. Koko toi aika hävettää mua hirveesti, enkä onnekseni ees muista siitä paljoakaan. Joka tapauksessa, siinä vaiheessa oli aika selvää äidillekin että jotain oli tehtävä ja pian. Kävin kyllä muutaman kerran päivystyksessä kun meinasin tukehtua, mutta koskaan mitään vikaa ei löytynyt. Astmatesteissäkin tuli käytyä, mutta mitään syytä mun hengenahdistuksille ei löytynyt. Olin vaan kuvitellut kaiken.

Jossain vaiheessa kävin lastenpsykiatrian klinikalla keskustelemassa tilanteesta. Muistan kun käveltiin sinne, ja näin siinä sairaalan yhteydessä olevan koulun. Ajattelin, että sinne en koskaan menis. Mutta kuinka kävikään? En oo varma jäinkö jo siltä seisomalta sinne osastolle asumaan vai kävinkö siinä välissä kotona. Tuskin kävin. Sen muistan, että mut jouduttiin raahaamaan osaston ovista sisään ja kun ne ovet sitten lukkiutu takana tunsin olevani loukussa. Taistelin silti vastaan kaikin voimin, löin selkäni kipeesti ovenkahvaan siinä rytäkässä ja lopulta sitten luovutin.

Ei siellä osastolla ihan kamalaa aina ollut. Vaikka mut pakotettiin syömään siellä jotain mielialalääkkeitä ilman että edes tiesin mitä ne oli, vaikka potkasin kerran yhtä hoitajaa ja mut käärittiin sen takia kahdeksi tunniksi mattoon, mikä nyt oli ihan pelkkää ylireagointia koska en mä edes tosissani/kovaa potkassut sitä mieshoitajaa saati riehunut niin kovasti että tollasiin keinoihin täyty turvautua! Tai toki riehuin sitten kun sain selville mihin mua oltiin raahaamassa, mutta vaan koska koin sen ihan epäoikeudenmukaseks. Voin sanoa että ei ollut mukava kokemus se mattoon rullaaminen, liekö siitä jäänyt paha ahtaanpaikankammo. Muistan siltä osastojaksolta paljon hyvääkin, vaikka mua pidettiin syömishäiriöisenä tyttönä ja jouduin käymään ravintoterapeutilla (mikä lie) liian monta kertaa. Kysehän ei ollut siitä että olisin yrittäny laihduttaa, tai olisin halunnut olla syömättä. En vaan yksinkertasesti pystynyt nielemään. Kunnes keksin sen keinon, että veden avulla nielen sen ruuan väkisin. On muuten käytössä vielä nykyäänkin toisinaan! Osastollakin sain iltaisin toisinaan paniikkikohtauksia. Niihin oli kuitenkin saatavilla rauhottavia lääkkeitä, muutaman kerran muistan syöneeni sellasia.

Siellä osastolla oli sillon mun lisäksi kahdeksan poikaa. Olin siis ainoa tyttö. Tulin silti tosi hyvin toimeen niiden kanssa, pelattiin paljon keinumattia ja penkkimattia, skippoa ja unoa. Siellä oli myös playstation (mikä oli luksusta!) ja pelasin aika paljon yhtä koirapeliä. Siellä oli myös huone jossa oli erikokoisia palasia ja siellä sai riehua ja leikkiä aina tunnin päivässä, kukin varaamanaan aikana. Mahtavaa hei! :D Tehtiin myös käsitöitä, mattoja mattopuilla ja lopulta syksyn koittaessa käytiin koulua siellä. Se oli kyllä sellanen kokemus. Siellä luokassa oli normaalisti pöytiä jonka ääressä opiskeltiin, mutta halutessaan sai myös ottaa kirjahyllystä sarjakuvan ja käydä sohvalle makaamaan ja lukemaan. Että sellasta. En muista kuitenkaan kuinka kauan vietin siellä osastolla, ehkä muutaman kuukauden? Palasin sieltä kuitenkin aikanani takas vanhaan kouluun ja luokkaan ja opettaja joutui kirjaamaan jonkin aikaa mun syömistä. Se oli älyttömän nöyryyttävää. Jäädä sinne yksin syömään kun opettaja istuu vieressä ja kirjaa ylös kaiken! 

Mua ahdisti silti iltasin. Tuntu ettei mikään auttanut. Välillä kun olin yksin kotona ja paniikkikohtaus iski, juoksin rappukäytävään hengittämään ja itkemään. Kerran joku vanha rouva löysi mut sieltä ja kävin sen kotona kylässä. Kerran taas nuori pariskunta oli kantamassa viimesiä muuttokuormia sisään ja huomas mut itkemässä siellä. Pääsin niiden luokse ja kävin siellä sen jälkeen monena iltana. Joskus olin siellä yötä. Joskus söinkin siellä. Ainakin mulla oli turvapaikka. Ihmisiä jotka huolehti. En tiedä missä nämä ihmiset nykyään on, asuvatko lie vieläkin siellä samassa talossa. Olis kiva kiittää heitä. Vaan en tiedä kehtaisinko. Hävettää. Mutta kuitenkin ne - ventovieras pariskunta jolla varmasti oli omakin elämä - ne uhras aikaansa ja välitti. Ne auttoi mut selviämään niistä vaikeista illoista, illoista kun meinasin tukehtua ja pelkäsin kuolevani.

Näitä ilta-ahdistuspaniikkijuttuja tulee vieläkin välillä. Nyt niitä on tullut harvemmin, vielä vuosi sitten niitä tuli usein. Välillä oli ajanjaksoja, kun en saanut niitä ollenkaan. Joskus taas joka ilta. En kuitenkaan enää oo hakenut niihin apua. Enkä puhunut niistä ennenkuin 17 -vuotiaana lastenkodissa. Nyt koitan vaan välttää ajattelemasta mitään, mikä vois laukasta näitä paniikkikohtauksia. Ja ei, en tiedä vieläkään mikä sen aina laukasee. Nuorempana kai se, että yksinkertasesti vaan pelotti mennä nukkumaan tyhjässä kodissa. Osittain varmaan pelkäsin, että äidille tapahtuu jotain. Ja miks ajattelin niin, kirjotan siitä myöhemmin lisää! Osittain pelkäsin, että mulle itelle. Nyt vähän vanhempana mua rupee ahdistamaan, jos esimerkiks ajattelen liikaa omaa elämääni. Tai maailmaa. Mitä tahansa. Yliajattelen itteni kierroksille, rupeen keskittymään hengittämiseen ja sitten huomaankin hyperventiloivani. Tai ei, ei se sitä oo. En koskaan oikeestaan hyperventiloi vaan hengitän mahdollisimman syvään että saisin sitä happea keuhkoihin. Ja kun niin tekee muutaman minuutin, huomaa kuinka rupee pyörryttämään. Kuinka kädet puutuu. Ja sekös sitä ahdistusta ruokkii.

Ps. Kirjotan joskus enemmän niistä toisenlaisista paniikkikohtauksista joita saan. Tää kirjotus vähän venähti ja jos joku jakso tän kokonaan lukea niin täytyy nostaa hattua. Kuitenkin kirjotan itseäni varten ja joskus niitä ajatuksia vaan on näin paljon. :)

1. Uusi alku

Uuden blogin ensimmäisen kirjotuksen tekeminen on ollu mulle aina hankalaa. Pitäiskö esittäytyä? Pitäiskö kertoa mistä tää blogi kertoo? Mutta eikö se selviä muualtakin? No, kerron sillain pikaisesti jotain asioita, mitä tänne eksyvä lukija nyt ehkä haluaa tietää.

Tämä ei oo muoti-, valokuvaus-, harrastus-, leivonta- eikä edes runoblogi. Tää blogi sisältää kaikkea mitä vaan keksinkään kirjoittaa. Kaikkea mitä mun päässä pyörii, mitä ajattelen, mitä tunnen. Pätkiä mun elämästä, omia kokemuksia, mielipiteitä, valokuvia tai ehkä joskus vaikkapa runoja. Ja kokemuksesta voin kertoa, että jokainen blogiteksti saattaa olla ihan erilainen. Tai sitten samanlainen, en sitä mitenkään etukäteen suunnittele. 

En hae tällä blogilla huomiota. En kerjää tykkäyksiä, en kerjää sääliä jos kerron omista kärsimyksistäni. En kirjoita koska haluan lukijoita, vaan kirjoitan koska haluan kirjottaa. Haluan purkaa mun ajatuksia, tyhjentää päätä, kertoa elämästäni ja ehkä - eihän sitä koskaan tiedä - kerron joskus jotain mistä joku toinen saattaa hyötyä. 

Tekstejä saa tietysti kommentoida. Jos jollain on jotain purnaamisen aihetta, niin antaa tulla vaan! Jos joku haluaa kertoa omista kokemuksistaan, niin kuuntelen enemmän kuin mielelläni. Jos joku haluaa jakaa murheita tai iloja, haukkua mut pystyyn tai lähteä tältä sivustolta kauas pois lukematta ainuttakaan blogikirjoitusta niin siitä vaan! 

Jotkut kirjoitukset voi vaikuttaa ulkopuolisen silmin pelkältä valittamiselta. Ainaiselta angstaamiselta, säälin kerjäämiseltä, huomion hakemiselta, valittamiselta, valittamiselta ja valittamiselta. Siinä tapauksessa et ehkä itse oo ollut samassa tilanteessa kun minä. Että haluat puhua. tyhjentää päästä ilot ja kurjuudet, jakaa palasia elämästäsi. Kaipaat jotain joka kuuntelee, vaikka se olis sitten pelkästään tää blogi. On asioita, joista en halua puhua naamatusten kenellekään. On asioita, joista en edes voi puhua. Siks kirjotan tänne, tavallaan nimettömänä. Pelkkänä Essinä. Kirjotan niin avoimesti kun anonyyminä voin ja olen niin rehellinen kun pystyn. 

Tässäpä tämä ensimmäinen, vähän suuntaa antava blogikirjoitus. :) Kuulemisiin!

Ps. Jotkin lisäämistäni kuvista saattaa olla itse otettuja. Jos niin on, mainitsen asiasta. Ja niitä kuviahan ei sitten ilman lupaani kopioida eikö? :D Suurin osa kuvista joita lisään tänne kirjoituksiin on kopioitu internetin ihmeellisestä maailmasta, alla olevakin on raa'asti googlen tarkennetulla kuvahaulla haettu ja hakukriteerinä oli se, että kuva on "vapaasti käytettävissä/kopioitavissa". Yritänkin siis katsoa etten kopiois hirveesti mitään kovin laittomasti. :)

Pps. Lupasin kertoa lyhyesti, mutta tais vähän karata käsistä. :D Mutta oli paljon asiaa!