10. Kymmenes kerta toden sanoo

Kaikki menee huonommaks taas. Päivä päivältä. Pala palalta hajoon uudestaan. Ihan niinku tätä ei ois jo nähty.

Olin viikonloppuna juhlimassa sen ainokaisen ystäväni Eerikan luona. Siellä oli paljon Eerikan kavereita, joista muutaman kanssa oon viettänyt vähän enemmänkin aikaa. Ainakin yhtä niistä vois pitää ihan kaverinakin, ollaan sen verran kuitenkin hölisty ja pölisty tässä parin vuoden aikana. Eniweis, oli juotavaa, oli musiikkia, oli ihmisiä. Ei kukaan missään kaatokännissä ollu, ei kaikki edes juonut. Sellasta illanviettoa vaan.

Siellä sit oli yks jätkä, joka ihan yhtäkkiä vaan sieppas mut halaukseen kun istuin siinä sen vieressä sohvalla. Se kuulemma on sellanen kaikille, kyllähän mä sen tiesin. Siinä sohvalla se sit istu, välillä rutisti mut halaukseen, välillä silitti vaan selästä ja myös hiero hetken aikaa hartioita siinä puolinukuksissa maatessaan. Kyllä se kyselikin multa siinä jotain. "Ootko aina noin hiljanen?", "Ootko jossakin töissä?" ja yhden rutistuksensa aikana "Etkai litisty sinne?" jne ja sit kun joku mainitsi jotain siitä että se on niin läheisyydenkipee niin se sano vaan että "Essi näytti niiin yksinäiseltä."

Vastailin sen kysymyksiin ehkä vähän liiankin tylysti. Ja lähdin siitä sen vierestä heti pois kun se sen toisella puolella istunutkin tyyppi kaivautu sieltä pois. Enkä edes helvetti tajua että miks, koska se oli varmaan ensimmäinen kerta kun mua ei ahdistanut olla niin lähellä jotakuta. Tai siis, oon jotenkin niin torjuva, että edes Eerika tai kukaan muukaan mun entisistä ystävistä ei edes oo halannut mua tyyliin paria kertaa enempää. En vaan osaa olla sillain läheinen, päästää ketään lähelle. Mutta se ei tiennyt sitä, se ei välittänyt siitä minkä näkönen oon, se halas mua, se pysy mun lähellä. Se oli maailman paras tunne, kun se vaan yhtäkkiä hiero mun kipeetä niskaa, silitti selästä, rutisti karhunhalaukseen. Se sulatti jotain mun sisältä, oli lämmin ja rento olo ekaa kertaa miljoonaan vuoteen. Ja varmaan vikaa kertaa ikinä. Se jätkäkin varmaan sai sen käsityksen että en viihtynyt siinä, että halusin päästä pois sen läheisyydestä kun niin vaan siitä lähin. Vaikka asia oli päinvastoin. Mutta eihän sellasta voi kertoo toiselle, vieraalle ihmiselle?

Suoraan sanottuna näin jälkeenpäin vitutti oma käytös aika paljon. Ja harmitti. Itketti. En oo koskaan tajunnut kaipaavani näin paljon läheisyyttä toiselta ihmiseltä. Nyt tiedän että kaipaan ja se sattuu kun tiedän etten voi sitä koskaan saada. 

Paniikkihäiriö on pahenemassa. Ainakin viimesen kuukauden aikana on ahdistanu paljon, paljon enemmän kun esimerkiks koko sitä edeltävän puolen vuoden aikana. Mutta nyt ne kohtaukset on erilaisia. Se alkaa ihan yhtäkkiä, iskee päälle samantien täydellä teholla ja jättää olon helvetin ahdistuneeksi ja surkeeks. Ei se kohtaus aina tuu, lähinnä vaan sillon kun ajattelen sen kohtauksen tulemisen mahdollisuutta. Ja kun erehdyn niin tekemään, en pysty mitenkään enää estämään sen kohtauksen tuloo. En vaan pysty hallitsemaan sitä, vaikka luulin jo oppineeni kuinka sitä hallitaan. Se on saanu jostain lisää voimaa.

Oon hetkittäin niin pirun surullinen, mutta en vaan jaksa aina itkeä. Siihen tarvitaan enemmän että alkaisin itkemään. Joku surullinen elokuva esimerkiks. Ja sitten kun se onnistuu koskettamaan mua jostain, hajottaa padot ja tirautan itkun ilmoille, niin sitten pystyn itkemään samalla kaiken muunkin vuoks. En sen elokuvan, vaan kaiken paskan mitä tunnen. Ja kun niin käy, itken niin pitkään että en saa enää henkeä. Oon pari kertaa saanut aikaseks paniikkikohtauksen itkemällä niin paljon että meinaan tukehtua. Naurettavan säälittävä.

Miksen vaan osaa puhua mun asioista esimerkiksi siellä mun vasta alkaneessa psykoterapiassa, jossa näitä asioita kai kuuluis käsitellä? En vaan osaa. MIKSI EN?! Eikö se nyt ois kaikkien kannalta parasta. Eikö se ois munkin kannalta parasta? Mutta silti kun se kysyy miten mulla menee paniikkihäiriön kanssa, vastaan että ihan okei. Että en muista millon oisin saanut kohtausta viimeks. Ja kun se kysyy miten voin, vastaan että ihan jees, ihan tavallisesti. Kyllähän mä nyt sillä hetkellä ehkä voinkin hyvin, kun kiiruhdan sinne pikasesti halki harmaan kaupungin keskustan ja istahdan sohvalle. Ei mulla sillä hetkellä oo hätäpäivää. Jos se pyytää muistelemaan jotain, teen sen jotenkin pikasesti. En mä oikeesti kykene miettimään siellä mitään syvällistä, omaa elämääni, mitään. Se kai se ongelma onkin. Vasta sen jälkeen kun lähden sieltä, mietin asioita oikeesti. Ja ahdistun. Tunnen epätoivoo. Pohjatonta epätoivoo. Ahdistusta. Kuolemanpelkoo. Kuolemanhalua. Kipua. Pelkoa. Kaikkee mitä ihminen vaan voi maan päällä tuntea. Ja tunnen sen kaiken yksin, enkä anna kenellekkään pienintäkään vihiä siitä miltä musta oikeesti tuntuu.

Mun elämä on kamalaa. Ei oo koskaan kai ollu aikaa, millon ei ois ollenkaan ongelmia. Ja liian monesti ne patoutuu kasaks ja on kaikki samaan aikaan päällä. Fyysinen terveys, psyykkinen terveys, sosiaalinen elämä, ulkonäkökriisit, temppuileva itsetunto, jaksaminen, raha-asiat, melankolia, epätoivo, kaikki. Nyt taas ne kaikki on mun kimpussa, repii mua kun haaskaa joka suunnasta. Miks en voi saada elämääni parsittua kasaan vaikka niin kovasti oon taas yrittänytkin????