Menee huonosti.
Menny jo jonkin aikaa.
Liian kauan ja liian huonosti.
Enkä tiedä voiko täältä enää päästä ylös vai vajoonko vaan päivä päivältä syvemmälle pohjattomaan kuiluun.
Oon aivan helvetin yksinäinen. Yksinäisyys ahdistaa mua aivan helvetisti. Joten mua ahdistaa aivan helvetin paljon, kokoajan, aina. Ennen illat oli pahimpia. Nykyään illat on yhtä pahoja. Se vaan että aamut on tuhat kertaa pahempia. Se tunne kun herää yksin eikä nää ainuttakaan syytä kohdata taas uutta päivää. Itken joka ilta. Joka aamu. On niin paha olla, muttei itkukaan helpota. En halua elää. En halua olla minä, en halua elää yhtäkään päivää minuna, yksin, tällasena. En halua olla tässä kaupungissa, mutta en halua olla missään muuallakaan.
Mulla ja Nallella (poikaystävällä) ei oo yhteistä tulevaisuutta. Ei oo kohta enää meitä. Ja aina kun muistan sen meinaan kuolla. Mulla ei oo ketään muuta ku Nalle. Se oli eka ihminen kun rakasti mua. Tai väitti rakastavansa. Niin no äidin lisäks. Me ollaan oltu marraskuusta asti yhessä melkein jatkuvasti. Muutama viikko yhteensä ollaan oltu erossa kun minä tai se on ollu muualla reissussa, ja sen lisäks muutama yö sillon kun se on halunnu ryypätä kavereidensa kanssa tms. Nyt se on ollu jo pari viikkoa vanhempiensa luona toisessa kaupungissa. Meinaa hommata töitä sieltä, muuttaa sinne. Ja kun minä sanoin ettei minusta oo etäsuhteeseen niin se ei haitannu. Nallea ei tunnu haittaavan vaikka me erottais. Vaikka minuun se sattuu niin paljon etten selviä siitä. Tiedän etten selviä, enkä haluakkaan selvitä. Vaikka meidän parisuhde ei ollu niinku elokuvista, ei ollu täydellistä prinssiä ja prinsessaa hienossa pilvilinnassa, mutta silti en halua elää elämääni ilman Nallea.
Kysyin siltä että senkö mielestä meillä ei oo koskaan ollutkaan yhteistä tulevaisuutta. Vastaus oli: "ei sitä tässä iässä voi vielä tietää." Mutta kyllä sen tietää, kun löytää ihmisen jonka kanssa haluaa elää elämänsä loppuun asti, jonka luona haluaa pysyä, jota ei halua päästää pois, jonka onni on tärkeempää kun oma onni, jota jaksaa rakastaa huonoinakin päivinä ja niiden jälkeen. Minä rakastin - minä rakastan vieläkin - Nallea ihan valtavasti. Oon ehkä riippuvainenkin siitä ihmisestä, haluan vaan sen luo koska sen luona voin hengittää. Sen vieressä on hyvä olla, oon kokonainen, sen vieressä osaan nukkua. Jos meillä ei olekkaan yhteistä tulevaisuutta, niin ei mullakaan ole minkäänlaista tulevaisuutta ilman Nallea.
Yksin en selviydy mistään. En osaa ees nukkua. Jos herään yöllä, niin en saa enää unta. Kun herään, ahdistun, itken ja ahdistun vielä lisää. Jos mulla ei oo päiväks mitään tekemistä, oon koko päivän ahdistunu. Jos oon esim kesätöissä, niin sen aikaa selviän hengissä. Sen jälkeen taas hajoan. Vajoan.
Huomenna meen sen luo. Oon siellä ehkä kaks yötä, jonka jälkeen me ei välttämättä nähdä enää ikinä. Lähden maanantaina äitini luo ja aion pysyä siellä niin kauan kunnes Nalle palaa takas vanhempiensa luota tai kunnes tapan itteni meidän eron takia. Tai ehkä se pitäis olla se kolmas vaihtoehto, että löydän jonkun muun syyn elää, muutan ehkä toiseen kaupunkiin tms. mutta en pysty siihen.
Mutta ei kai siinä. Tässähän minä taas itken silmät päästä ja kuolen yksinäisyyteen. Enkä tiiä mitä tekisin, kun en osaa rauhottua nukkumaankaan enkä voi tehä mitään muutakaan.
Millon elämä muuttu NÄIN PASKAKS, nimittäin näin huonosti en oo voinu IKINÄ?!
Huomenna mulla on tapaaminen paikallisen nuorten mielenterveystahon kanssa. Koska soitin perjantaina lopulta ahdistuksissani lekuriin ja sanoin että mua ahistaa niin paljon etten enää tiiä mitä teen. Sieltä sain toisen numeron ja sieltä kolmannen. Eniten helpotti kuitenkin että sieltä ekasta numerosta, terveyskeskuksen ajanvarauksesta otti minut tosissaan. Se soitti mulle kaks kertaa perään ja kysy sainko kiinni oikeen henkilön ja sainko sieltä ajan. No, sain lopulta huomiseks. Vaikka vitut minua pysty kukaan auttamaan. Mutta pakko oli jotain tehä ku on niin helvetin paha olla enkä pystyny päättään päiviänikään taaskaan vaikka yhen tasoristeyksen lähellä odottelinkin yhtenä iltana illan viimesen junan saapumista. Nalle sattu just sillon lopettamaan seniltasen mykkäkoulunsa ja vastas mun viesteihin. Ja koska sillä ihmisellä on niin helvetin suuri vaikutus minuun, niin samantien ahdistus loppu kun sain vaan viestitellä sen kanssa. Juna tuli ja juna meni ja minä ajoin lopulta kotiin nukkumaan kun ensin olin vannottanu Nallea että se juttelee miun kanssa koko illan.
Voi, kunpa se juttelis miun kanssa taas tänäiltana. Mutta turha luulo. Sitä ei oo kiinnostanu paljoa puhua viimeseen viikkoon. Ja se ahdistaa mua. En tiiä miks meille käy näin, miks se tekee mulle näin. Se lupas ettei se käytä mua hyväks, ettei se satuta mua, ettei se jätä mua. Ja kun sanoin yks ilta että vielä se tulee tappamaan mut hylkäämällä mut niin se lupas ettei niin käy. Mutta just niin nyt käy. Ja minä kysyn vaan että miks.
