Tiedän sen! On olemassa tuskaista syöpää, narkolepsiaa, sydänvikoja, pahoja kehitysvammoja, epilepsiaa, sokeritautia. Hirvittävä määrä monenlaisia tauteja ja sairauksia jotka haittaa niistä kärsivien jokapäiväistä elämää, sairauksia joiden vuoksi elämä on hemmetin vaikeeta ja raskasta. On olemassa lapsia, joilla on vakava syöpä ja jotka ei silti valita. On olemassa ihmisiä jotka viettää koko elämänsä sairaalassa. Jotka kärsii koko elämänsä. Ja varmaan myös niitä jotka ei siltikään menetä uskoo tulevasta tai valita.
Myönnän siis olevani heikko ihminen.
Sillä hetkellä kun mulle iskee paniikkikohtaus, en todellakaan pysty miettimään yhtään mitään muuta kun siitä hengissä selviämistä. Paniikkikohtaus nimittäin tuntuu lähinnä siltä, että kuolisin. Tuntuu oikeesti siltä että kuolisin siihen paikkaan. En saa henkeä, huimaa ja meinaan pyörtyä, kädet ja jalat puutuu, silmissä pimenee, sydän hakkaa miljoonaa. Eihän se vakaavaa kuulemma ole. Jos pyörtyisin paniikkikohtauksen takia, niin sitten pyörtyisin, paniikkikohtaus menis samalla ohi ja heräisin siitä maasta hetken päästä ihan kunnossa. Niin mulle on sanottu, ehkä se pitää paikkansakin. Sillä hetkellä kun paniikkikohtaus kuitenkin on päällä täydellä teholla, on kuolemanpelko ja oireet niin järkyttävän todellisia, ettei tieto siitä että se on vaan paniikkikohtaus helpota. Mikään ei helpota, kun luulen todella kuolevani sillä sekunnilla ja siihen paikkaan, yksin, ehtimättä hyvästellä ketään, haluten vaan päästä siitä olotilasta pois jotenkin muuten kun kuolemalla. Tai kuolemalla sit edes nopeesti, eikä kärsimällä ensin ikuisuudelta tuntuvaa aikaa tukehtumisentunteesta ja paniikista.
Kävin joitakin vuosia sitten jossain todella pohjalla tän kaiken takia. En ois ikinä päässyt sieltä takas elämään ilman kahta tai kolmea maailman suurisydämisintä ja kärsivällistä ihmistä. Sillon tollaset olotilat ja kohtaukset oli mulle päivittäisiä. Jos poistuin huoneestani, saatoin hetkenä minä hyvänsä saada paniikkikohtauksen. Vaikka en uskaltanutkaan joinakin päivänä poistua sieltä huoneesta, saattoi se paniikkikohtaus silti tulla jostain salakavalasti. Pelkäsin jatkuvasti kuolevani, en tienny miks, en tienny mitä voisin tehdä jotta säästyisin niiltä kohtauksilta. En uskaltanut ajatella edes seuraavaa päivää, pelkäsin joka tunti seuraavaa. Tuleeko paniikkikohtaus, mitä jos se ei meekkään ohi tällä kertaa, tukehdunko kokonaan? Ei pahemmin näkykyt toivoa paremmasta, edessä oli vaan ahdistusta ja kärsimystä päivästä toiseen, viikosta toiseen.
Ihmiset tuli ja pakotti mut liikkeelle. Pakotti mut ulos huoneestani. Mun parhaaks, mutta ei se siltä tuntunu. Musta tuntu, että kun mä kävelin siitä ovesta ulos astuin suoraan omaan helvettiini. Taistelin vastaan, en halunnut lähteä minnekkään. Vaikka todellinen monsteri oli mun sisällä, mun päässäni niin tuntu kun se ois vaaninut oven takana, odottanut että astun ulos. Kukaan ei ymmärtänyt. "Älä nyt oo noin saatanan lapsellinen." En mä koskaan tahallani.
On olemassa tuhat kertaa vakavampia sairauksia kuin paniikkihäiriö. On olemassa jatkuvasta fyysisestä kivusta kärsiviä viattomia ihmisiä. Eikä paniikkihäiriö oo mitään verrattun siihen.
Mulle se oli ja on kuitenkin yks rankimmista kokemuksistani. Se koetteli mua toisinaan päivittäin, toisinaan edes vähän harvemmin. Oon kärsinyt siitä ehkä yhteensä jotain 8-10 vuotta. Puolet elämästäni. Nyt vasta vuosien tauon jälkeen pystyn käymään isoissa marketeissa ostoksilla, shoppailemassa, ravintolassa syömässä, koulussa stressaamatta ja ahdistumatta jo pelkästä sinne menosta. Nyt vasta tiedän pystyväni joskus tekemään töitä. Oon osittain vapautunut siitä kahleesta, mikä mun sairaus mulle pahimmillaan oli. En kokonaan. En vieläkään käy Ikeassa, lentokoneissa tai missään hirvittävän ahtaissa tai korkeissa paikoissa. Toisinaan iltasin pelkään oikeesti kuolevani. Mutta ainakin elän nyt enemmän kuin vielä pari vuotta sitten. :)
Tiedän, että on paljon pahemminkin kärsineitä ihmisiä. Enkä yritä todellakaan vähätellä niitä. Enkä ymmärrä miks pitäis vertailla kärsimyksen määrää. Kukaan ei voi mun selityksistä huolimatta käsittää kuinka rankkaa mulla on ollu mun ongelmani kanssa. Kuinka monta päivää oon itkenyt pelkästään koska mua on ahdistanut jatkuvasti ja kaikki asiat. Kuinka monta päivää oon seissyt tai istunut katsellen ikkunasta pihalle, aurinkoisina ja sateisina päivinä yhtä alakulosena ja epätoivosena. Ajatellen että en pysty koskaan nauttimaan mistään tai elämään normaalia elämää. En koskaan voi opiskella, en koskaan voi tehdä töitä, tavata unelmieni miestä, perustaa perhettä, selviytyä arjesta. Painin nuoruuteni tärkeimmät vuodet paniikkihäiriötä vastaan, en suinkaan huidellut menemään kavereiden kanssa ja kerännyt kokemuksia joita en enää koskaan voi hankkia. Ja kuinka paljon nöyrtymistä, energiaa ja taisteluntahtoa on vaatinut se, että pystyn nyt opiskelemaan, asumaan yksin, selviytymään arjesta, unelmoimaan tulevasta. Se kaikki oli melkein enemmän kun mitä jaksan kantaa ja mitä kestän. Mutta nyt ehkä jaksan taas vähän enemmän.
Oon välillä ihan tosissani miettinyt, että onko paniikkihäiriö edes oikeesti joku sairaus. Monesti jostain keskustelupalstoilta huomaa kuinka moniakin mielenterveyden häiriöitä pidetään ihan huuhaa juttuna, kuvitteluna, huomionhakuna tai luulosairautena. En tiedä onko mulla edes oikeesti juuri paniikkihäiriö. Ainakin mun papereissa lukee niin. Ainakin mulle on sanottu niin. Ainakin luulisin niin? Sehän on kuitenkin fakta, että oli mulla paniikkihäiriö tai ei niin ei se tieto näitä oireita mihinkään suuntaan muuta. Joskus niin ehkä tapahtuu? Epäillään paniikkihäiriötä joidenkin oireiden perusteella ja sit mieli rupee luomaan lisää niitä oireita. Myönnän itsekin tavallani sortuvani tällaseen joskus. Jos selaa jotain oireita netistä, niin sieltähän tulee heti kaikki vakavimmat sairaudet. Yllättäen kaikki niistä oireista tuntuu sopivan kuvaan, vaikka ehkä ei ihan oikeesti sopiskaan.
En tiedä onko mun paniikkihäiriö syy vai seuraus. Onko se yksinkertasesti syy kaikkiin kokemiini paniikkikohtauksiin, ahdistukseen ja ongelmiini. Sairaus jonka takia mun elämästä tuli vaikeeta. Sairaus joka on aina odottanut sopivaa hetkeä yllättää mut, voittaa mut, kiduttaa mua. Vai onko koko "sairaus" pikemminkin seurausta jostain muusta? Että ensin mulla onkin ollut vaan tiettyjä oireita, esimerkiks jotaikin huimausta jotka onkin sit kasvanu valtaviin mittasuhteisiin koska oon alkanut pelkäämään sellasten huimauskohtausten tulemista. Ja siitä pikkuhiljaa sit muuttunut paniikkikohtauksiksi koska oon pelännyt niitä huimauskohtauksia niin paljon. Ja lopulta pahentunut siitä jatkuvaksi ahdistuneisuudeksi, paniikkikohtausten peloksi ja sen vuoksi erilaisten tilanteiden välttelyksi. Niin kutsutuksi paniikkihäiriöksi. Vaikka oikeesti taustalla oiskin ollut vaan pelkästään esimerkiks hartijajumista johtuva huimaus. Huh, olipa epäselvästi kirjotettu ja olipa sairaan huono esimerkki! Tällästä tänään, tän kaiken ajattelun jälkeen mun aivot kaipaa nyt hetken lepoa. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti