Oon elämäni aikana saanut oikeestaan kahdenlaisista syistä paniikkikohtauksia. Ensimmäiset kohtaukset muistan saaneeni joskus 10 -vuotiaana. Iltaisin, ihan ilman varotusta musta vaan rupes tuntumaan hirveen pahalta, en meinannu saada kunnolla henkeä eikä nukkumisesta voinut sen takia haaveillakkaan. Ja kun en saanut henkeä, yritin hengittää entistä enemmän ja tunsin tukehtuvani. Vähemmästäkin menee paniikkiin.
Oireet rupes pahenemaan viikkojen ja kuukausien kuluessa. Olin monesti yksin kotona koulun jälkeen. Kun sitten äiti lähti baariin, jäin yksin kotiin. Illat oli pahimpia. Jossain vaiheessa tiesin että taas se on tulossa. En todellakaan osannut nimetä sitä silloin, en kai edes pitäny sitä minään oireena tai sairautena vaan pelkästään jonain outona ja pelottavana, jonain johon saattaisin kuolla koska vaan. Siinä vaiheessa yritin tavoittaa äitiäni puhelimella, mutta harvoin kukaan vastasi. Jos vastaskin, kuulin lupauksia jotka aina rikottiin. "Lähden vartin päästä", "oon vielä tunnin", "tuun ihan kohta kotiin". Koskaan ne ei pitänyt paikkaansa, ei ensimmäistäkään kertaa.
Äiti eros miehestä ja me muutettiin kahdestaan asumaan. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun äitin baarikäynnit taas lisäänty ja jäin jälleen kerran yksin. Oli mulla tietysti koulussa kavereita, jopa koulun ulkopuolellakin. Päivisin asiat oli hyvin. Iltasin ei. Yhtenä iltana kun pitkäaikainen harrastukseni taas kerran oli siltä päivältä ohi, odottelin bussia keskustassa että pääsisin kotiin. Yhtäkkiä en saanutkaan henkeä. Yritin hengittää, en saanut ilmaa keuhkoihin, meinasin tukehtua. Kädetkin puutu ja itkin hätääntyneenä, kunnes joku ystävällinen rouva tuli siihen sitten kysymään että mikä hätänä. En muista mitä kerroin vai kerroinko mitään. Koko bussimatkan rouva kuitenkin istui mun vieressä, aloin varmaan saamaan taas henkeäkin ja lopulta selvisin kotiin.
Sen kerran jälkeen alkoi myös tuo harrastus vähän jäämään. Välillä en saanut henkeä edes siellä itse harrastuspaikassa ja jouduin lähtemään kesken kaiken pois. Tuntu pahalta lopettaa niin monivuotinen harrastus, mutta niin siinä kuitenkin oli käytävä. Tuli nimittäin muitakin oireita ja ongelmia. Jotka sinänsä ei paniikkihäiriöön kai liittynyt. En muista milloin tälläset oireet alkoi, mutta jossain vaiheessa vaan havahduin siihen että en pysty nielemään ruokaa kunnolla. Oli aika, jolloin pystyin syömään pelkkää keitettyä perunaa ja jugurttia. Mitään muuta en vaan saanut nielastua. Kirjaimellisesti. Siinä oli lähipiiri ihmeissään. Mulla ei oo minkäänlaista käsitystä kuinka pitkään sitä ehti jatkua, mutta sen muistan että olin kesäleirillä enkä sielläkään pystynyt syömään ruokaa. Sen sijaan sain jotenkin puhuttua itselleni maustamatonta viiliä leirin keittiöstä aina ruualle. Koko toi aika hävettää mua hirveesti, enkä onnekseni ees muista siitä paljoakaan. Joka tapauksessa, siinä vaiheessa oli aika selvää äidillekin että jotain oli tehtävä ja pian. Kävin kyllä muutaman kerran päivystyksessä kun meinasin tukehtua, mutta koskaan mitään vikaa ei löytynyt. Astmatesteissäkin tuli käytyä, mutta mitään syytä mun hengenahdistuksille ei löytynyt. Olin vaan kuvitellut kaiken.
Jossain vaiheessa kävin lastenpsykiatrian klinikalla keskustelemassa tilanteesta. Muistan kun käveltiin sinne, ja näin siinä sairaalan yhteydessä olevan koulun. Ajattelin, että sinne en koskaan menis. Mutta kuinka kävikään? En oo varma jäinkö jo siltä seisomalta sinne osastolle asumaan vai kävinkö siinä välissä kotona. Tuskin kävin. Sen muistan, että mut jouduttiin raahaamaan osaston ovista sisään ja kun ne ovet sitten lukkiutu takana tunsin olevani loukussa. Taistelin silti vastaan kaikin voimin, löin selkäni kipeesti ovenkahvaan siinä rytäkässä ja lopulta sitten luovutin.
Ei siellä osastolla ihan kamalaa aina ollut. Vaikka mut pakotettiin syömään siellä jotain mielialalääkkeitä ilman että edes tiesin mitä ne oli, vaikka potkasin kerran yhtä hoitajaa ja mut käärittiin sen takia kahdeksi tunniksi mattoon, mikä nyt oli ihan pelkkää ylireagointia koska en mä edes tosissani/kovaa potkassut sitä mieshoitajaa saati riehunut niin kovasti että tollasiin keinoihin täyty turvautua! Tai toki riehuin sitten kun sain selville mihin mua oltiin raahaamassa, mutta vaan koska koin sen ihan epäoikeudenmukaseks. Voin sanoa että ei ollut mukava kokemus se mattoon rullaaminen, liekö siitä jäänyt paha ahtaanpaikankammo. Muistan siltä osastojaksolta paljon hyvääkin, vaikka mua pidettiin syömishäiriöisenä tyttönä ja jouduin käymään ravintoterapeutilla (mikä lie) liian monta kertaa. Kysehän ei ollut siitä että olisin yrittäny laihduttaa, tai olisin halunnut olla syömättä. En vaan yksinkertasesti pystynyt nielemään. Kunnes keksin sen keinon, että veden avulla nielen sen ruuan väkisin. On muuten käytössä vielä nykyäänkin toisinaan! Osastollakin sain iltaisin toisinaan paniikkikohtauksia. Niihin oli kuitenkin saatavilla rauhottavia lääkkeitä, muutaman kerran muistan syöneeni sellasia.
Siellä osastolla oli sillon mun lisäksi kahdeksan poikaa. Olin siis ainoa tyttö. Tulin silti tosi hyvin toimeen niiden kanssa, pelattiin paljon keinumattia ja penkkimattia, skippoa ja unoa. Siellä oli myös playstation (mikä oli luksusta!) ja pelasin aika paljon yhtä koirapeliä. Siellä oli myös huone jossa oli erikokoisia palasia ja siellä sai riehua ja leikkiä aina tunnin päivässä, kukin varaamanaan aikana. Mahtavaa hei! :D Tehtiin myös käsitöitä, mattoja mattopuilla ja lopulta syksyn koittaessa käytiin koulua siellä. Se oli kyllä sellanen kokemus. Siellä luokassa oli normaalisti pöytiä jonka ääressä opiskeltiin, mutta halutessaan sai myös ottaa kirjahyllystä sarjakuvan ja käydä sohvalle makaamaan ja lukemaan. Että sellasta. En muista kuitenkaan kuinka kauan vietin siellä osastolla, ehkä muutaman kuukauden? Palasin sieltä kuitenkin aikanani takas vanhaan kouluun ja luokkaan ja opettaja joutui kirjaamaan jonkin aikaa mun syömistä. Se oli älyttömän nöyryyttävää. Jäädä sinne yksin syömään kun opettaja istuu vieressä ja kirjaa ylös kaiken!
Mua ahdisti silti iltasin. Tuntu ettei mikään auttanut. Välillä kun olin yksin kotona ja paniikkikohtaus iski, juoksin rappukäytävään hengittämään ja itkemään. Kerran joku vanha rouva löysi mut sieltä ja kävin sen kotona kylässä. Kerran taas nuori pariskunta oli kantamassa viimesiä muuttokuormia sisään ja huomas mut itkemässä siellä. Pääsin niiden luokse ja kävin siellä sen jälkeen monena iltana. Joskus olin siellä yötä. Joskus söinkin siellä. Ainakin mulla oli turvapaikka. Ihmisiä jotka huolehti. En tiedä missä nämä ihmiset nykyään on, asuvatko lie vieläkin siellä samassa talossa. Olis kiva kiittää heitä. Vaan en tiedä kehtaisinko. Hävettää. Mutta kuitenkin ne - ventovieras pariskunta jolla varmasti oli omakin elämä - ne uhras aikaansa ja välitti. Ne auttoi mut selviämään niistä vaikeista illoista, illoista kun meinasin tukehtua ja pelkäsin kuolevani.
Näitä ilta-ahdistuspaniikkijuttuja tulee vieläkin välillä. Nyt niitä on tullut harvemmin, vielä vuosi sitten niitä tuli usein. Välillä oli ajanjaksoja, kun en saanut niitä ollenkaan. Joskus taas joka ilta. En kuitenkaan enää oo hakenut niihin apua. Enkä puhunut niistä ennenkuin 17 -vuotiaana lastenkodissa. Nyt koitan vaan välttää ajattelemasta mitään, mikä vois laukasta näitä paniikkikohtauksia. Ja ei, en tiedä vieläkään mikä sen aina laukasee. Nuorempana kai se, että yksinkertasesti vaan pelotti mennä nukkumaan tyhjässä kodissa. Osittain varmaan pelkäsin, että äidille tapahtuu jotain. Ja miks ajattelin niin, kirjotan siitä myöhemmin lisää! Osittain pelkäsin, että mulle itelle. Nyt vähän vanhempana mua rupee ahdistamaan, jos esimerkiks ajattelen liikaa omaa elämääni. Tai maailmaa. Mitä tahansa. Yliajattelen itteni kierroksille, rupeen keskittymään hengittämiseen ja sitten huomaankin hyperventiloivani. Tai ei, ei se sitä oo. En koskaan oikeestaan hyperventiloi vaan hengitän mahdollisimman syvään että saisin sitä happea keuhkoihin. Ja kun niin tekee muutaman minuutin, huomaa kuinka rupee pyörryttämään. Kuinka kädet puutuu. Ja sekös sitä ahdistusta ruokkii.
Ps. Kirjotan joskus enemmän niistä toisenlaisista paniikkikohtauksista joita saan. Tää kirjotus vähän venähti ja jos joku jakso tän kokonaan lukea niin täytyy nostaa hattua. Kuitenkin kirjotan itseäni varten ja joskus niitä ajatuksia vaan on näin paljon. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti