11. Henkilökohtainen taivas ja helvetti

Jaa sitä on aikaa kulunut jonkin verran siitä kun oon viimeks täällä käynyt. Olis kai liioteltua sanoo että oon ollut niin kiireinen etten oo tänne ehtinyt. No joo, osittain se on kyllä ihan totta. Tuntuu ettei nykyään aika riitä mihinkään. Koulua, koulua, koulua, koulua, koulua, koulua, koulua. Paitsi että motivaatio taas niin korkeella, että näyttöönkään en pääse näillä poissaoloilla. Kolmessa viikossa varmaan kaks viikkoa poissaoloja. Hups. Luokanvalvoja oli sitten käskeny kuraattorin ottaa muhun yhteyttä koska aiemmin mulla oli vaan satunnaisesti poissaoloja. Kerroin sitten kuraattorille kuinka asiat on, eli oon aivan väärällä alalla ja vihaan jokaista hetkeä tuolla koulussa. Mutta en voi lopettaa koulua, koska oon jo sen ikänen että jostain pitäis saada tutkinto. Kaikilla muillakin on. Heitin äitille joululomalla vitsillä että varmaan parempi lopettaa toi koulu, niin sehän suuttu mulle siitä. Sano melkein itku kurkussa että "et sää sitä lopeta, ethän?" En, en. En tietenkään. Iskäkin sit kysy että kuinka koulussa. Vastasin ettei oikein kiinnostais käydä siellä, että joku toinen ala ehkä ois parempi. En kuulemma saa lopettaa tai vaihtaa alaa. Kuraattori, iskä, äiti ja vissiin terapeuttikin on hokenu kuinka tärkeetä on nyt vaan käydä tää koulu vaikkei ala kiinnostais paskan vertaa ja sen jälkeen sitten vaikka opiskella jotain muuta. Jospa se vaan olis niin helppoa. Vihaan tota alaa. Vihaan, vihaan, vihaan. Vihaan jokaista hetkeä joka me vietetään siellä koulussa "työssäoppimisjaksolla". Jokainen koulupäivä saa mut vihaamaan itseänikin taas astetta enemmän. Vaivalla siedettäväks kasattu itsetunto romuttuu taas kerran, kun saa kokoajan vaan haukkuja kun ei osaa. Mutta kun en minä osaa, en minä helvetti osaa niin minkä minä sille voin?!

Nojoo, on tässä kaikkee positiivistakin ollut. Mulla on nimittäin poikaystävä. Ensimmäinen oikee poikaystävä. Hyi kun tuntuu oudolta sanoa niin... Mutta alan kai pikkuhiljaa tottua siihen. Eikä tää koko asia ees enää ahdista mua niin hirveesti kun aluks. Vaikka koenkin olevani jonkin verran sitoutumiskammonen ja sen lisäks en osaa luottaa ihmisiin ollenkaan. Miks ahdistaiskaan, kun se on maailman mukavin, kiltein ja hauskin tyyppi. Jostain syystä luotin siihen heti (no sen verran kun minä osaan ylipäätään luottaa), vaikka vieläkin mun on vaikea uskoa kun se väittää jotain positiivista minusta. Mutta se kuuntelee, se välittää. Kai. Ainakin yritän muuttaa tapojani ja uskoa kun se niin sanoo. Ja minä kuuntelen, minä välitän... Ja jos totta puhutaan niin se on vähän pelottavaa. Kaikki kuitenkin päättyy jossain vaiheessa (sitten kun se lopulta tajuaa kuinka paska ihminen olen) ja jos välitän siitä liikaa niin sitten oon pulassa. Kaikki on kuitenkin ihan alkuvaiheessa vielä ja kaikki kävi aivan helvetin äkkiä. Me ollaan oltu yhessä kai joku 1½-2 kuukautta, en oo ihan varma millon me oikeesti alettiin "seurustella". Me tavattiin ekan kerran marraskuussa. Ollaan me juteltu paljon kauemmin, mutta en missään vaiheessa uskonu että edes tavattais. En ois halunnutkaan. Mutta niin siinä sitten ihan yhtäkkiä kävi ja sen jälkeen ei olla oltu kun joululomalla sellanen vajaa 2 viikkoa erossa toisistamme. Niin ja koulupäivien ajan. Huhhuh, kuullostaapa hurjalta. :D Vaikka oon hetkittäin epävarma ja peloissani, vaikka mua vieläkin välillä ahdistaa läheisyys, sitoutuminen ja kaikki tunteet joita mun pitäis osata tuntea ja ilmaista mutta joita oon niin pitkään joutunu piilottelemaan ja peittämään, vaikka paniikkihäiriökään ei oo kokonaan mua hylännyt, niin oon ollut onnellisempi kun miljoonaan vuoteen. Kummasti se helpottaa kun toinen tietää näistä asioista, tietää että mua saattaa joskus ahdistaa ja miks mun on välillä vaikea puhua tunteista tai mistään muustakaan.

Oon saanut sen kauan kaipaamani elämän. Ekaa kertaa sen jälkeen kun kadotin sen sillon kun mut huostaanotettiin joskus 14 -vuotiaana. Mulla on poikaystävä, mulla on kavereita, mulla on tekemistä viikonloppusin, mulla on aina jotain mitä odottaa, jotain mihin kaivata. Jotain minkä vuoks oon päättänyt yrittää olla onnellinen. Yrittää olla vähän iloisempi ja optimistisempi. Ja tyytyväinen, valittaa vähän vähemmän turhasta, nauttia vähän enemmän elämästä. Mutta nyt toi koulu meinaa pilata kaiken. Illat vaan kiroan mielessäni kun kohta on aamu ja joutuu kouluun. Aamut vaan ärisen ja itken mielessäni kun pitäis nousta kouluun. Jos en nouse ajoissa, jos en mene kouluun niin vihaan itteäni taas enemmän. Niinkun taas tänään kävi. Viikonloppusin vaan rukoilen ettei sunnuntai tulis koskaan. Ja sunnuntaisin vituttaa niin raa'asti ettei oo todellista. Jos erehdyn ottamaan itteäni niskasta kiinni ja menemään kouluun, niin koko päivä on helvettiä. En tiedä mitä mun kuuluis siellä koskaan tehä, sit kun käsketään tekemään jotain en osaa tehä sitä. Ja sit kun luulen vihdoin osaavani tai saan tarkat ohjeet niin oon joko liian hidas, liian huolellinen, liian paska tai sit teen kaiken muuten vaan väärin tai oon vääränlainen. Hermot ei kestä siellä, taidot ei riitä, koko päivän tahdon vaan pois sieltä. Puhumattakaan siitä ettei oo mitään mielenkiintoa tehdä siellä mitään koska vihaan koko alaa sydämeni pohjasta. Ois vaan pitänyt jatkaa lukiossa. Siellä osasin opiskella, amiksessa minusta ei oo mihinkään.

Tulee sellanen olo, että toi koulu olis vankila. Ihan oikeesti vankila vailla poispääsyä. Odotan vaan koska mun aikani siellä on ohi, mutta eihän se niin mene. Toki sitä aina muksunakin väitti että "koulu on vankila", mutta sillon se oli vaan sellasta sanahelinää. Nyt se on sitä oikeesti. Sieltä vaan ei oo ulospääsyä ja se ahdistaa niin saatanasti. En todellakaan tiedä miten selviän siitä, vaikkei sitä oliskaan kun 2½ vuotta jäljellä. Se vaan on niin helvetti mulle, henkilökohtanen henkinen helvetti. Se meinaa tappaa mut. En vaan jaksa, en vaan pysty, en vaan kykene mutta en vaan voi jättää sitä kesken koska sitten vihaisin itseäni entistäkin enemmän. Ja siinä vaiheessa vihaisin kai jo liikaakin. Joten en tiiä mitä teen. Vähän alkaa tuleen taas sellanen olo niinku jäniksellä ajovaloissa tai kissan jahtaamalla hiirellä jossain umpikujassa. Senkin vuoks mua ahdistaa toi seurustelujuttu. Koska tiedän että se välittää musta ja iteki välitän siitä, niin en voi vaan jäädä sen jäniksen lailla seisomaan keskelle tietä paniikissa ja odottaa kuinka se auto lopulta tulee, ajaa yli ja päästää kärsimyksistä. Enkä voi jäädä hiirenä nurkkaan, sulkee silmiä ja odottaa heikkona kuolemaa. Mutta mihin muuhun pystyisin?