16. Pohjattomuus

Menee huonosti.
Menny jo jonkin aikaa.
Liian kauan ja liian huonosti.
Enkä tiedä voiko täältä enää päästä ylös vai vajoonko vaan päivä päivältä syvemmälle pohjattomaan kuiluun.

Oon aivan helvetin yksinäinen. Yksinäisyys ahdistaa mua aivan helvetisti. Joten mua ahdistaa aivan helvetin paljon, kokoajan, aina. Ennen illat oli pahimpia. Nykyään illat on yhtä pahoja. Se vaan että aamut on tuhat kertaa pahempia. Se tunne kun herää yksin eikä nää ainuttakaan syytä kohdata taas uutta päivää. Itken joka ilta. Joka aamu. On niin paha olla, muttei itkukaan helpota. En halua elää. En halua olla minä, en halua elää yhtäkään päivää minuna, yksin, tällasena. En halua olla tässä kaupungissa, mutta en halua olla missään muuallakaan.

Mulla ja Nallella (poikaystävällä) ei oo yhteistä tulevaisuutta. Ei oo kohta enää meitä. Ja aina kun muistan sen meinaan kuolla. Mulla ei oo ketään muuta ku Nalle. Se oli eka ihminen kun rakasti mua. Tai väitti rakastavansa. Niin no äidin lisäks. Me ollaan oltu marraskuusta asti yhessä melkein jatkuvasti. Muutama viikko yhteensä ollaan oltu erossa kun minä tai se on ollu muualla reissussa, ja sen lisäks muutama yö sillon kun se on halunnu ryypätä kavereidensa kanssa tms. Nyt se on ollu jo pari viikkoa vanhempiensa luona toisessa kaupungissa. Meinaa hommata töitä sieltä, muuttaa sinne. Ja kun minä sanoin ettei minusta oo etäsuhteeseen niin se ei haitannu. Nallea ei tunnu haittaavan vaikka me erottais. Vaikka minuun se sattuu niin paljon etten selviä siitä. Tiedän etten selviä, enkä haluakkaan selvitä. Vaikka meidän parisuhde ei ollu niinku elokuvista, ei ollu täydellistä prinssiä ja prinsessaa hienossa pilvilinnassa, mutta silti en halua elää elämääni ilman Nallea.

Kysyin siltä että senkö mielestä meillä ei oo koskaan ollutkaan yhteistä tulevaisuutta. Vastaus oli: "ei sitä tässä iässä voi vielä tietää." Mutta kyllä sen tietää, kun löytää ihmisen jonka kanssa haluaa elää elämänsä loppuun asti, jonka luona haluaa pysyä, jota ei halua päästää pois, jonka onni on tärkeempää kun oma onni, jota jaksaa rakastaa huonoinakin päivinä ja niiden jälkeen. Minä rakastin - minä rakastan vieläkin - Nallea ihan valtavasti. Oon ehkä riippuvainenkin siitä ihmisestä, haluan vaan sen luo koska sen luona voin hengittää. Sen vieressä on hyvä olla, oon kokonainen, sen vieressä osaan nukkua. Jos meillä ei olekkaan yhteistä tulevaisuutta, niin ei mullakaan ole minkäänlaista tulevaisuutta ilman Nallea.

Yksin en selviydy mistään. En osaa ees nukkua. Jos herään yöllä, niin en saa enää unta. Kun herään, ahdistun, itken ja ahdistun vielä lisää. Jos mulla ei oo päiväks mitään tekemistä, oon koko päivän ahdistunu. Jos oon esim kesätöissä, niin sen aikaa selviän hengissä. Sen jälkeen taas hajoan. Vajoan.

Huomenna meen sen luo. Oon siellä ehkä kaks yötä, jonka jälkeen me ei välttämättä nähdä enää ikinä. Lähden maanantaina äitini luo ja aion pysyä siellä niin kauan kunnes Nalle palaa takas vanhempiensa luota tai kunnes tapan itteni meidän eron takia. Tai ehkä se pitäis olla se kolmas vaihtoehto, että löydän jonkun muun syyn elää, muutan ehkä toiseen kaupunkiin tms. mutta en pysty siihen.

Mutta ei kai siinä. Tässähän minä taas itken silmät päästä ja kuolen yksinäisyyteen. Enkä tiiä mitä tekisin, kun en osaa rauhottua nukkumaankaan enkä voi tehä mitään muutakaan.

Millon elämä muuttu NÄIN PASKAKS, nimittäin näin huonosti en oo voinu IKINÄ?!

Huomenna mulla on tapaaminen paikallisen nuorten mielenterveystahon kanssa. Koska soitin perjantaina lopulta ahdistuksissani lekuriin ja sanoin että mua ahistaa niin paljon etten enää tiiä mitä teen. Sieltä sain toisen numeron ja sieltä kolmannen. Eniten helpotti kuitenkin että sieltä ekasta numerosta, terveyskeskuksen ajanvarauksesta otti minut tosissaan. Se soitti mulle kaks kertaa perään ja kysy sainko kiinni oikeen henkilön ja sainko sieltä ajan. No, sain lopulta huomiseks. Vaikka vitut minua pysty kukaan auttamaan. Mutta pakko oli jotain tehä ku on niin helvetin paha olla enkä pystyny päättään päiviänikään taaskaan vaikka yhen tasoristeyksen lähellä odottelinkin yhtenä iltana illan viimesen junan saapumista. Nalle sattu just sillon lopettamaan seniltasen mykkäkoulunsa ja vastas mun viesteihin. Ja koska sillä ihmisellä on niin helvetin suuri vaikutus minuun, niin samantien ahdistus loppu kun sain vaan viestitellä sen kanssa. Juna tuli ja juna meni ja minä ajoin lopulta kotiin nukkumaan kun ensin olin vannottanu Nallea että se juttelee miun kanssa koko illan.

Voi, kunpa se juttelis miun kanssa taas tänäiltana. Mutta turha luulo. Sitä ei oo kiinnostanu paljoa puhua viimeseen viikkoon. Ja se ahdistaa mua. En tiiä miks meille käy näin, miks se tekee mulle näin. Se lupas ettei se käytä mua hyväks, ettei se satuta mua, ettei se jätä mua. Ja kun sanoin yks ilta että vielä se tulee tappamaan mut hylkäämällä mut niin se lupas ettei niin käy. Mutta just niin nyt käy. Ja minä kysyn vaan että miks.

15. Rakkautta ja piikkilankaa sekä pirusti haavoja ja verta

Miten se onkin niin, että noin kerran kuussa eksyn bloggeriin vuodattamaan kaiken paskan ja sit unohdan taas tän paikan kuukaudeks. Sinänsä huvittavaa. :D Ja yleensä kyseessä ei kai edes oo "se aika kuukaudesta" joka edes vähän vois selittää tätä. Nojoo. Mennäänpä asiaan.

ELÄMÄ ON PASKAA. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, välillä se on hyvää, toimivaa, kivaa, siedettävää, jopa ihanaa. Niinä hetkinä hymyilen, nään tulevaisuuden valoisana, itseni kauniina, menneisyyteni asiana jonka ansiosta oon minä, elämäni jännittävänä. Mutta sit kun se pilvilinna romahtaa, se tosiaan romahtaa. Minä romahdan. Ja kaikki siinä mukana.

Jos oot lukenu sen yhden kirjoituksen oisko ollut maaliskuulta tai huhtikuulta, niin osaat päätellä että tää on yks niistä illoista kun rakas poikaystäväni ei halunnutkaan mua luokseen yöks, oon yksin kotonani, itken silmät päästä, aiheutan itelleni tahtomattani paniikkikohtauksia, rukoilen kuolemaa, vihaan itteäni, itken yksinäisyyttäni, pelkään kuolemaa, suunnittelen hyppääväni pää eellä kerrostalon katolta, pelkään mennä nukkumaan, lähden koiran kanssa lenkille ja kävelen suoraa tietä niin kauas kotoa kun uskallan ennenkun ahdistuneena palaan takas tänne missä seinät kaatuu päälle, rukoilen että joku välittäis, itken pahaa oloa ja pakenen bloggeriin avautumaan koska ei oo ketään muutakaan kenelle puhua.

Näin viimeyönä pahimman painajaiseni pitkään aikaan. Oltiin siinä unessa poikaystäväni (sanon sitä vaikka Nalleksi koska en nyt keksi muutakaan ja "poikaystävä" kuullostaa typerältä). Nalle seiso mun edessä, oli lähdössä pois. Se sano lähtevänsä toisen tytön matkaan. Kerto vielä tarkan nimenkin (jonka kävin sitten herättyäni etsimässä facebookissa, ihan vaan koska tuli niin tarkat informaatiot ja se sai uteliaisuuteni heräämään. Kuulemma unessa ei oo mahdollista nähdäkkään ihmistä jota ei oo joskus tavannut jossain). Minä itkin. Kysyin miks se lähtee sen matkaan. Eikö se vois jäädä? Eikö se rakastakkaan minua? Ja Nalle katto mua kylmä ilme silmissään, totes että "Ei. En oo koskaan rakastanutkaan." Itkin kahta kauheemmin. Koin etten voi tehdä enää mitään estääkseni maailman kamalinta asiaa tapahtumasta. Kysyin miks se sitten oli mun kanssa yhessä näin pitkään. Siihen en saanut oikein vastausta, Nalle vaan jatko että se ei oo koskaan ollut ihastunut muhun eikä rakastanu mua. Sitten se kääns kylmästi selkänsä ja lähti, minä jäin istumaan paikoilleni. Tuntu että koko maailma ois kaatunu siihen paikkaan. Itkin niin paljon, että lopulta heräsin omaan oikeaan itkuuni. Itkin vielä hetken vaikka Nalle nukku todellisena mun vieressä. Vaikka kiedoin käteni sen ympärille, tunsin sen hengityksen, tiesin että se on siinä. Se ehkä nukku vielä tai varmaan oli jo hereillä - ainakaan sitä ei kiinnostanu minkä vuoks itkin.

En tiedä onko meidän suhde yhtään mitään. Onko olemassa "meitä", onko meillä tulevaisuutta. Nalle on sanonut mulle oikeesti, sydämestään jotain ihanaa viimeks maaliskuun alussa. Sillon me istuttiin mun sohvalla. Olin juur tehnyt abortin, olin vähän kipee sen takia. Me istuttiin siinä vierekkäin ja Nalle kuiskas mun korvaan "rakas". Se oli ihaninta, parasta mitä mulle on koskaan sanottu. Se yks sana sai perhoset lepattamaan mun vatsassa, onnen säteilemään mun sisälle. Sillon tiesin että Nalle tarkottaa sitä. Että se oikeesti välittää minusta, rakastaa mua. Sen jälkeen sellasta tunnetta ei olekkaan tullut. Yli kaks kuukautta sitten. Aika raakaa.

Oon ite sanonut sille aina välillä että "olet rakas". Yleensä en oo saanut vastausta siihen. Välillä se on sanonu "niin sinäki", mutta en oo varma onko siinä koskaan ollu minkäänlaista tunnetta mukana vai oliko se vaan velvollisuuden vuoks sanottu. Me oltiin just viikko erossa toisistamme kun kävin toisella paikkakunnalla. Sen jälkeen oltiin pari yötä ihanan vierekkäin ja lähekkäin. Olikohan se pari yötä sitten, se eka yö, kun Nalle ite tuli ihan mun lähelle nukkumaan, pisti käden mun ympärille. Se on paras paikka olla. Nallen kainalossa. Nallen käsi mun ympärillä turvana. Siinä on lämmin, hyvä, täydellinen olla. Liian harvoin enää pääsen sinne Nalleni kainaloon varsinkaan sen omasta alotteesta. Mutta pari yötä sit pääsin. Sillon musta tuntu taas, että rakkaus ehkä sittenkin voittaa. Että jospa Nalle tykkääkin, rakastaakin, kaipaakin? Mutta ei. Miten se kolmessa yössä ehti taas kyllästyä mun seuraan? Miksen enää kelpaa sen luo?

Se tunne etten kelpaa. Se on pahinta. En kelpaa minnekkään, en oo koskaan kelvannut. En peruskoulussa meidän luokkaan, en yläasteelle, en lastenkotiin, en kotikaupunkiini, en mihinkään harrastusporukkaani, en oikeen minnekkään. Nykyään tuntuu etten kelpaa tähänkään kaupunkiin, näillekkään ihmisille. Mutta se, kun tuntuu ettei kelpaa edes poikaystävälleen, rakkaalleen. Se on raastavinta, pahinta. Se tunne varmaan hajottaa mut kokonaan. Oon aika varma että tunteet voi hajottaa kirjaimellisesti ihmisen sisältä. Jotain sieltä särkyy koska sattuu. Sydän, ehkä? Tai sielu. En tiedä. Se tunne on taas mun riesana. Sen takia vajosin seinää pitkin lattiannurkaan istumaan ja itkemään kun kävi selväks että saan nukkua kotonani yksin tän yön. Sen takia itkin äsken niin pitkään kunnes meinasin tukehtua. Sen takia meinaan nytkin itkeä. Mutta en halua. Taistelen sitä vastaan.

Me ei enää puhuta niinku ennen. Aluks me jaettiin menneisyytemme, historiamme, surumme, ahdistuksemme. Nalle jopa kerran itki ja avautu, oikeesti itki ja minä koitin lohduttaa. Se sano ettei se oo ikinä itkeny niin. Ettei se osaa itkeä. Mun kanssa se pysty siihen. Mutta ei enää. Enää me ei puhuta. Mistään tärkeestä. Oon välillä yrittäny, muttei siitä mitään tuu. Nallea ei vaan kiinnosta. Se kerran sanokin että sitä ei enään oikein kiinnosta muiden asiat ja toiveet kun sitä on käytetty hyväks ja pyöritelty niin paljon. Että nyt se tekee vaan niinku ite haluaa. Sen vuoks se ei oo lähteny mun kanssa leffaan tai kahville tai minnekkään vaikka oon monesti pyytäny. Sen takia me ei tehä yhessä mitään. Sen takia en oo saanu lahjan lahjaa, tai edes aikaa, sitä ei kiinnosta ees kerran elämässä miellyttää omaa tyttöystäväänsä. Jos ees oon sille sellanen. Välillä epäilen itekin. Oon vaan joku. Aluks se väitti että se on tosissaan mun kanssa. Että se ei halua vaan seksiä, että se ei halua käyttää hyväks mua vaan haluaa oikeesti välittää ja rakastaa, olla yhessä oikeesti. EIKÖ SE TAJUA, että yhdessä olemiseen, parisuhteeseen kuuluu toisen toiveista ja unelmista, iloista ja suruista välittäminen?!? Vaikkei itteä ihan aina kaikki tekeminen kiinnostais, niin sen toisen vuoks vois nähdä edes sen verran vaivaa ja aikaa että tekis hyvää hyvyyttään sen toisen onnelliseks. Mutta ei, herraa ei kiinnosta.

Joku vois kysyä miks helvetissä ollaan yhdessä jos ollaan niin erilaisia, jos ihan selkeesti meidän elämä on tällästä, että "meitä" ei kai edes kunnolla ole. Se ei oo niin yksinkertasta. Mä uskon rakastavani Nallea tosi kovasti. Ainakin nyt tässä puolen vuoden aikana oon niin juurtunut siihen kiinni, ettei mua taida ees olla enää ilman sitä. Ainakaan mulla ei oo syytä ilman sitä. Syytä mihinkään.
Sen lisäks meillä on ollu hetkemme. Ne mitä ylempänä vähän jo availinkin. Ja se tosiasia, että aina kun oon Nallen luona, sen lähellä, sen vieressä tunnen olevani oikeesti ehyt ja kokonainen. Fyysisesti. Henkisesti. Mulla on ollu välillä jotain tosi outoja sydänjuttuja. Se on muljunu, se on jättäny lyöntejä välistä joskus parikin viikkoa putkeen sillein tosi paljon. Kävin tutkimuksissakin, mutta ne rytmihäiriöt loppu just ennen sydänfilmiä ja holtleria. No, tiedän minkä takia. Mulla oli niitä taas viime viikolla. Rytmihäiriöitä. Ne tuli varmaan stressin takia, niitä oli tosi paljon. Sit tulin kotiin, menin Nallen luo ja ihan oikeesti mun sydän alko taas lyömään normaalisti. Rytmihäiriöt loppu. Aikasemminkin ne loppu juuri sillon kun tapasin Nallen. Miten voi olla yhdellä ihmisellä sellanen vaikutus fyysiseen vaivaan? Parantava vaikutus. Korjaava. Rakkausko sen sydämen aina korjaa? Rakastan Nallen silmiä. Välillä se katsoo mua lämpimästi niillä. Rakastavasti? Nalle on hauska, se ei halua kellekkään pahaa. Se on lämmin. Se on ihana ja rakas.

Rakastan sitä liikaa jättääkseni sen. Vaikka sen kanssa yhdessä oleminen tappaa vielä mut, sen tiedän. Joko niin, että Nalle jättää mut (ihan kuten siinä painajaisessanikin) ja kuolen yksinäisyyteen, suruun. Tai sit tää kaikki käy vaan niin raskaaks kun en tiedä rakastaako se tai onko meillä tulevaisuutta, että kuolen sen takia. Hyvin tää ei voi päättyä, sen tiedän. Koska kaikki päättyy joskus. Itsesuojeluvaisto käskee lähtemään, mutta toisaalta jäämään koska yksin mulla ei enää oo syytä. Mitä pidempään pysyn Nallen luona, sitä pidempään pysyn hengissä vaikkakin lopulta kuolen kuitenkin.

Jos luit tänne asti, oon tosi pahoillani siitä että tää kirjotus on tosi rönsyilevä, eksyy tavallaan aiheista ja hyppelehtii kuinka sattuu. On siis suomeks sanottuna sekava kirjotus. Tää on vaan mun tajunnan virtaa, kirjotan sitä mukaan kun asiat mieleen hyppii. Tää autto taas vähän. Toivon että selviän tästä illasta hengissä ja nään Nallen huomenna. Muuta elämää mulla ei tällä hetkellä ookkaan. Vaikka kohta alkaakin yks lukion kurssi. Sen jälkeen yhet festarit. On taas vähän enemmän elämää. Onneks. Nyt tuntuu että kuolen.

14. Tämä kaivo on pimeä kaivo

Tänään on ollu huono päivä. Huono ilta. Ja tulee olemaan kamala yö. Huonompi kun aikoihin. En saa henkeä. EN. SAA. HENKEÄ. Itken. Sydän on särkyny. Siltä se tuntuu, vaikkei sille syytä oo. Tai on ehkä sittenkin. Pitäis olla.

En vaan pysty. En jaksa. En pysty enkä halua. En osaa, en pysty, en voi, en kykene, en jaksa.

Pelkään kuolemaa liikaa. Se ahdistaa mua liikaa. Mutta haluaisin silti pois tästä elämästä. Haluaisin lakata olemasta minä. Haluaisin lopettaa koko paskan. Jos joku vois kertoa minkälaista kuoleminen ois, ehkä sit uskaltaisin. Haluaisin niin kovasti pois. Eläminen ahdistaa, kuolema ahdistaa. Onko mitään mikä ei ahdistais? Ei. Se ahdistaa kaikkein eniten.

En jaksa enää itteäni. Vihaan niin paljon. VIHAAN. En jaksa enää yhtäkään tällästä iltaa, en yhtäkään paniikkikohtausta, en yhtäkään ahdistuksen täyteistä yötä. Enkä halua että mun sydän särkyy joka ilta uudestaan ja uudestaan. En halua olla minä. Haluaisin olla joku kaunis, suosittu, normaali, onnellinen ihminen. Joku fiksu, vahva, luja. Joku jolla olis ystäviä. Ois niin paljon sanottavaa, kerrottavaa, puhuttavaa. Ei ketään kelle puhua. Se tuntuu pahalta.

Lähen ehkä kohta ajamaan autolla kylille. Toivon etten aja kolaria, siellä on liukasta. Toivon että ajan kolarin. En. Haluun vaan ajaa nää ajatukset pois mun päästä. Autolla ajaminen helpottaa. Mutta kun tiedän että lopulta mun on palattava kotiin enkä halua tänne. En halua olla täällä. En kestä olla täällä. Ahdistaa.

VITTU MITÄ MINÄ TEEN ITTENI, ELÄMÄNI, TÄN ILLAN, HUOMISEN, KAIKEN KANSSA?

13. Epäonnellinen

Maaliskuu oli pisin kuukausi ikinä. Pisin, raskain ja vaikein. Ilmeisesti selvisin siitä melko vähin vaurioin. Vaikka oonkin aika rikki. Rahahuolet oli pienin huolista. Jäävuoren huippu. Olihan sekin ahdistavaa kun puolet kuukaudesta kulu siihen, että laskeskeli kuinka jokainen lasku pitää siirtää, bensavalo palaa jatkuvasti ja syön toisten maksamia ruokia. Jostain taskusta löysin aina jonkun kolikon ja menin kauppaan huojentuneena. No mitä muuta?

Keskeytin opintoni. Ne ei edennyt mihinkään. Tuli poissaoloja, siitä seuras ongelmat opettajien, kuraattorin ja Kelan kanssa. Siitä seuras se, että Kuraattori kannusti mut keskeyttämään opinnot ja alkamaan käymään jossain paikassa, joka järjestää toimintaa niin kehitysvammasille, mielenterveysongelmaisille sekä muuten vaan työttömille tai elämänsä kanssa hukassa oleville nuorille. En tiiä mihin se mut noista luokitteli. Samapa se. Kävin siis haastattelussa siinä paikassa ja huomenna sieltä pitäis sen naisen olla yhteydessä että mitä ne päätti, mihin ne minut luokittelee, minkälaiseen palveluun laittaa. Pääasia on se, että saan rahaa vaikka jäinkin nyt sit opintotuen ulkopuolelle. Toimeentulotuella mennään, onneks sillä isommalla koska jälkihuoltonuori olen.

Tein abortin. Kävin niin että huomasin olevani raskaana, se ahdisti aivan saatanasti ja heti kun asia varmistu soitin varatakseni ajan raskauden keskeytykseen. Ja aikaa siihen jouduin odottamaan kaks viikkoa. Kaks pitkää, raastavaa, näläntäyteistä, ahdistavaa viikkoa. Ja tähän väliin, EN halua kuulla kuinka abortti on murha. Tiedän että se on. Tiedän olevani vastuussa syntymättömän, viattoman vauvanalun murhasta. Ja joudun elämään sen tiedon kanssa ikuisesti. Välillä melkein kuulin mielessäni minkälainen sen ääni olis ollu, minkälainen hymy sillä olis ollu. Minkälaisen elämän se oliskaan saanut? Varmaan aika paskan minun kanssani. Senpä vuoks, ja oman mielenterveyteni vuoks päädyin raskaudenkeskeytykseen joka oli kammottavin kokemus ikinä. Kipua, häpeää, sairaalakäyntejä, sairaalavaatteet, häpeää, kipua, pelkoa, surua. No, se on ohi nyt. Se oli vaan yks monista pitkän ja masentavan maaliskuun kriiseistä. Ja siitä en halua puhua sen enempää, luultavasti ikinä. Se ainut positiivinen asia tässä (raskaustestin lisäks, hheheheh oon niin hauska) oli se että pystyin kertomaan asiasta lopulta poikaystävälleni. Kysyin sen mielipiteen asiasta, pystyttiin puhumaan siitä. No, se siitä.

En osaa elää. En vaan osaa. En tiiä mikä siinä on. Pilaan kaiken, ajan itseni tilanteisiin joissa epäonnistun, ajan itseni kriiseihin jotenkin alitajuntaisesti. Oliko tää nyt sit kolmas koulu jonka lopetan peruskoulun jälkeen. Muutto toiselle puolelle Suomea ihan vaan koska halusin muka uuden alun vaikka tiesin että tarviin ympärilleni edes jonkinlaista tukiverkostoa tai käyn liian toivottomaks, yksinäiseks, epäonnistuneeks. (Kuten entisen lastenkotini antama tukiverkostoa, siellä on mulle tärkeitä ohjaajia. Pitihän ne muhun yhteyttä vielä viime kuukausiin asti. Ei enää. Ei niitä kiinnosta. Aikansa kutakin.) Tulin tänne, olin onnellinen ensimmäiset kuukaudet kunnes lopulta se yksinäisyys ja masennus iski. Oon niin pirun yksinäinen.

Rakkaus. Ollaan oltu yhdessä mun poikaystävän kanssa kolme tai neljä kuukautta, ei me mitään lukua olla asiasta pidetty. Tuntuu ku oltais tunnettu aina. Rakastan sitä (luultavasti) aika paljonkin. En tiiä rakastaako se mua. Kyllä se niin välillä sanoo. Kyllä se siltä välillä tuntuu. Oon sen vieressä onnellisempi. Nukun paremmin sen vieressä, kaipaan sen luo kun se ei oo lähellä. Voin paremmin. Mutta voin niin pirun huonosti sillon kun se ei oo mun luona. Niin huonosti, että pelottaa. Haluaisin nukkua jokaisen yön sen vieressä. Se ei ilmeisesti tunne enää samoin. Osittain se johtuu sen tänhetkisestä työssäopista; se joutuu välillä yöpymään muualla. Mutta kun se sieltä suoraan menee kämpillensä, juo kavereidensa kanssa eikä tietenkään alkoholia juotuaan tuu enää mun luokse. Ja niillä menee niin myöhään, ettei mun oo mitään järkee valvoa siihen asti (vaikka valvon silti ahdistuksen kourissa) ja ajaa sitten sinne nukkumaan. Joten jään kotiin, ahdistun, ahdistun, pelkään kuolevani, oon yksinäinen, oon niin helvetin yksin, odotan siltä viestiä, vihaan sitä, vihaan itseäni, vihaan elämääni, vihaan yksinäisyyttä, vihaan itseäni, vihaan. Kunnes nukahdan yksin kylmässä kämpässäni. Huomatkaa että tää on taas yks sellanen ilta, en kai minä täällä muuten masentelis yksinäni.

Jätetyksi tulemisen ja yksin jäämisen pelko. Yksinäisyys. Se kuristaa mun kurkkua aina kun se vapaaehtosesti tahtoo viettää iltansa ja yönsä muualla. Kun se vastaa ilman hymiöitä, kun sitä ei selkeesti kiinnosta mun asiat. Jos (KUN, koska se päivä tulee vielä joskus vastaan) se jättää mut, mulla ei oo mitään mikä pitäis mut pinnalla. Ei syytä hymyillä. Ei lääkettä ahdistukseen. Ei ketään. Ja silti välillä kärtyän sille, yritän alitajuntaisesti saada sen jättämään mut. Sit ois helpompaa. Olisin ajanu itseni taas tarkotuksettoman tarkotuksellisesti kriisiin. Voisin kuolla pois. 

PS. Jos tuo video ei näy niin siinä on Suvi Teräsniskan Jos menet pois -biisi. Aivan huikee. Soinu aika paljon viimeaikoina.

Ilta-ahdistukset käy melkein sietämättömiks kun oon yksin. Monesti ahdistaa sillonkin kun oon sen kanssa, mutta siitä selviää sillon. Yksin se on pelottavampaa. Ahdistavampaa. Masentavampaa. Tuun toivottomaks. Enkö koskaan opi elämään? Enkö koskaan opi hengittämään? Nukkumaan? Kun oon yksin kotona, pyörin vaan huoneesta toiseen ahdistuksen vallassa. Pelkään kuolevani. Kukaan ei oo auttamassa. Yritän tehä mitä vaan, mutta silti se ahdistus ryömii jostain. Ja kun lähden koiran kanssa lenkille, kävelen suoraa tietä niin kauas pois kotoa kun vaan uskallan ja tiedän jaksavani vielä kävellä takas. Mutta en halua kääntyä takaspäin, koska tiedän että ahdistus vyöryy yli kotona. Joskus annan kyynelten karata. Mutta jokaisen vastaantulevan auton kohdalla käännän katseeni pois. Ajattelen huvikseni miltä tuntuis jäädä auton alle. Niin itsekäs en ole kuitenkaan, se on vaan ajatus.

Masennus. Oon pitäny sitä jotenkin pelkkänä huomionhakuisuutena. En ees oikeena sairautena. Vaikka tiedän kyllä että se on vakava sairaus. Jotkut huomionhakuset narsistit aikanaan vaan on saanu mut kuvittelemaan että kaikki "masentuneet" on sellasia kun ne. Vaikka ne haluskin vaan pelkkää huomioo. Ei se niin mee oikeen masennuksen kanssa. Oon luultavasti kärsiny siitä itekin pidemmän aikaa. Niin mulle on monesti väitetty, en vaan oo uskonu sitä. En oo alistunu siihen. Kyllähän mä voin elämästäni nauttia. Jos siinä olis jotain nautittavan arvosta. Jos ois syytä siihen. Nyt oon sitä mieltä, että vaikka mulla on paljonkin sellasta minkä takia mun pitäis voida nauttia, olla onnellinen niin en ole. En pysty siihen. En osaa. Mitäpä minä osaisinkaan, paska ihmisenraato josta mihinkään ole. 

Siinä mun kuulumiset, mitäs teille? :)

12. Kuka olen? Mikä olen? Miksi olen?

Oon pitkään tiennyt että minussa on jotaki vialla. Jotain sellasta, joka tekee musta vähän omanlaisen ja erilaisen vaikken niin haluaiskaan. Jotain jonka oon perinyt isältäni, niin minä oon sen ajatellut koska isäni on tosi outo ja jostainhan tälläset kummallisuudet yleensä peritään. Jokin joka selittää mun käyttäytymistä, tunteita, oloa. En vaan osaa nimetä sitä.

Onhan mulla paniikkihäiriö. Nojoo, sen nyt voin uskoakin kaikkine paniikkikohtauksineni. Se vaan ei selitä kaikkea. Sen lisäks mun edellisessä lääkärinlausunnossa oli joku mystinen F-koodi jonka selityksenä oli lapsuusiän (vai nuoruusiän, ei voi muistaa) kehitykselliset vaikeudet tai joku vastaava. Se tuli mulle ihan yllätyksenä sillon kun sen paperin sain postissa, enkä minä vieläkään tiiä mitä se mahtaa tarkottaa. Jotenkin ymmärrän sen koska en oo ehkä elänyt ihan samanlaista turvallista ja ihanaa lapsuutta kun kaikki muut. Ja olinhan lastenpsykiatrisella osastollakin joskus... :D

Oon käynyt kaks kertaa asperger -testisssä. Ekalla kerralla vedin sen ihan läskiks koska mua ärsytti olla siellä ja vastata niihin lukemattomiin, tyhmiin kysymyksiin jotka oli ihan selkeesti tarkotettu huomattavasti mua nuoremmille lapsille. Olin siis sillon ehkä jotain 11 -vuotias ja kovassa kapinaiässä noin muutenkin. Sain 15 -vuotiaana tietää, että mulle oli kun olikin diagnosoitu sillon asperger. Ilmeisesti mun käytöksen vuoks, koska en suostunut yhteistyöhön siinä testissä. Minuahan vitutti se diagnoosi - ja etenkin se, että lastenkodissa mun kiukuttelua ja käyttäytymistä peilattiin yhessä vaiheessa jatkuvasti siihen. "Koska sä nyt olet asperger -lapsi..." jne. Vaadin siis päästä uusintatestiin ja pääsinkin. Sillä kertaa vein sen kunnialla loppuun vaikka samanlaista pelleilyä se oli sillonkin. "Pidetään näistä kysymyksistä nyt pieni tauko, minä vähän laskeskelen näitä sinun vastauksiasi. Tuossa pöydällä on nyt kolme tuollaista esinettä joita voit ihan vapaasti sillä aikaa katsella." Anteeksi mitä helvettiä? Olin kuitenkin 15 - vuotias ja sen verran kyllä ymmärsin että se oli ilmiselvästi joku testi sekin. Että minkä esineen otan tai jotain vastaavaa. Voi herranjestas. Tuijottelin sitä naista sitten epäluulosena ja odottelin siinä, kun se sitten oli laskevinaan jotakin niistä papereista ja vilkuili mua kulmiensa alta. Se sitten kehotti mua uudestaan tutkimaan niitä esineitä kun hänellä vielä kestää hetki. Nappasin sitten lähimmän esineen ja pyörittelin sitä muutaman sekunnin kädessä ihan vaan näön vuoks. En tiiä oliko sekin joku testi, kun kesken yhen kysymyksen se puhelin rupes soimaan ja se nainen oli ihan huomioimatta sitä, tarkkaili minua sillain kummallisesti, odotti jotain reaktiota kai. En tiiä tarkkailiko se, että kykenenkö minä keskittymään sen naisen kysymyksiin sen puhelimen soidessa ja aiheuttaessa jotakin aistiärsykettä. Nojaa, sain kuitenkin puhtaat paperit. Mulla kuulemma oli paljon aspergeriin sopivia piirteitä, mutta kuulemma kaikilla on. Eli ei aspergeria.

Epävakaata persoonallisuushäiriöä oon epäilly aika pitkään. Mulla on tosi huono itsetunto ja nään itteni hirveen huonona ja kamalana. Oon aina nähnyt. Oon ollut varsinkin nuorempana tosi ärhäkkä reagoimaan kaikkeen, raivostumaan ihan mitättömistä sun muuta. Ja välillä raivostun vieläkin. Siis tosi mitättömistä asioista. Ja sillon kun kunnolla oon joskus raivostunu, niin nyrkkiä on hakattu seinään ja muuta vastaavaa. Mieliala noin yleensäkin vaihtelee mulla paljon. Saatan herätä jonakin päivänä ilosena ja onnellisena mutta hetkee myöhemmin vajota johonkin masennuksen tapaseen, hautoa synkkiä yksikseni jne. Joskus ne riippuu tilanteesta, päivästä tai vaikka kelistä. Joskus jostain muusta. Sisäisen tyhjyyden tunne - oi kyllä. En osaa sitä sen enempää avata, mutta tunnen niin helvetin usein. Aina kun asiaa ajattelen. Mua ahdistaa sitoutuminen enkä kykene siihen. Keskeytän aina kaiken, ahdistun jos joudun väkipakolla sitoutumaan johonkin ja sillon monesti koen jääväni jumiin tai vangiks. Oon myös melko impulsiivinen - toisinaan. Hetken mielijohteesta oon vaihtanut alaa pari kertaa, muuttanut ihan toiseen kaupunkiin, alottanut jotain ihan uusia harrastuksia tai lähtenyt ihan ykskaks jonnekkin huitelemaan. Ja musta-valkoseen ajatteluun oon sortunut varsinkin aikasemmin - sillon kun sitä aspergeriakin epäiltiin. Nyttemmin nään harmaankin sävyjä. Vissiinkin. Jokatapauksessa on paljon asioita jotka sopii muhun kun nakutettu, jotka oikeestaan selittäis paljon mun käytöstä, sitä miksi oon tällanen.

Toinen mihin tavallaan eksyin tässä pari päivää sitten on estynyt persoonallisuushäiriö. Oon sosiaalisesti tosi rajoittunu, mulla on yks ystävä/kaveri. Sen kanssa ollaan tunnettu varmaan lähemmäs 9 -vuotta. Täältä uudesta kaupungista oon saanut kolme kaveria. Sellasta joihin voin pitää yhteyttä, joiden kanssa viettää aikaa. Ja oon kuitenkin asunu täällä puoli vuotta, opiskellut koko sen ajan eli oon tavannut helvetisti ihmisiä. Niin, ja se edellisessä postauksessa kertomani poikaystäväni on yks niistä kolmesta. Niin, ensimmäinen poikaystäväni vaikka jo parikymppinen olenkin. Mun on hirmu vaikee luottaa yhtään kehenkään, päästää ketään lähelle, avautua, uskoo että kukaan haluais olla mun kanssa missään tekemisissä. Aina kun joku kattoo mua, ajattelen että se kattoo mua pahasti, että ällötän sitä. Oon kamala, ällöttävä, hirveä eikä oo mahollista että kukaan tykkäis musta. Niin minä ajattelen.

Mua ahistaa kamalasti tavata esimerkiks sen poikaystäväni kavereita, ihan niinku muitakin vieraita ihmisiä joiden kanssa mun kuuluis tulla toimeen tai edes pärjätä. Pelkään että ne näkee mut ja rupeaa vihaamaan mua. Inhoamaan. Sanoo mun poikaystävälle että "mitä sää tossa näät?!" Sen takia en uskalla tavata sen siskoa (joka on kaunis mikä ei ollenkaan oo avuks tässä asiassa), tai edes äitiä. Pelkään että ne rupeaa inhoamaan mua ja ne on niitä joiden kanssa mun pitäis tulla toimeen. Oon kuitenkin päättäny tunkea väkisin noi kaikki yllä mainitut ajatukset taka-alalle tän poikaystävän seurassa. Oon päättänyt uskoa, että se haluaa olla mun kanssa koska sehän kuitenkin on mun kanssa!? En minä käsitä mitä se mussa näkee, miks se haluaa mun kanssa olla. Kun se sanoo mua kauniiks, haistatan vitut koska en ole kaunis. Sisimmissäni mietin miks se on mun kanssa, mitä se haluaa, vihaako se mua, ällötänkö sitä ja joskus oon kysynytkin "puoliläpällä" siltä jotain vastaavaa. Varmasti sillä jossain kohtaa menee hermot mun epäluuloisuuteni ja paskaan itsetuntoon. Ja se hylätyksi tulemisen pelko, ai että. Sitten kun tuo mun poikaystäväni minut jättää (tiiän että se minut jättää ja oon sen sillekkin maininnut), niin tukehdun ja kuolen ja kuristun yksinäisyyteen. Se on hassua miten se on ainut ihminen kenet oon päästäny niin lähelle. Oon puhun sille mun lapsuudesta, menneisyydestä, oon kuunnellu kun se kertoo sen lapsuudesta, ollut lohduttava olkapää kun se on avannu sydäntään ja itkenyt. Kenenkään muun seurassa en voi niin oma itseni olla. Ja mua pelottaa, että se jättää mut, jään yksin tähän maailmaan enkä koskaan löydä ketään yhtä hyvää ja ihanaa ihmistä elämääni.

Ja kaikki noi yllä mainitut sopii erittäin hyvin tuohon estyneeseen persoonallisuuteen. Kummallista että kukaan ei sitä ole tähän mennessä tajunnu. Toki enhän ole asiasta kellekkään puhunut kun oon vähän vammanen. Tai sit vaan oon muuten vaan estynyt ilman mitään F-koodia ja tautiluokitusta, who knows?! :D

Anteeksi sekava kirjoitus, sekavat ajatukset ja muuta vastaavaa. Nyt on kuitenkin lauantai-ilta, joten ymmärtäähän sen. Eikö? :)

11. Henkilökohtainen taivas ja helvetti

Jaa sitä on aikaa kulunut jonkin verran siitä kun oon viimeks täällä käynyt. Olis kai liioteltua sanoo että oon ollut niin kiireinen etten oo tänne ehtinyt. No joo, osittain se on kyllä ihan totta. Tuntuu ettei nykyään aika riitä mihinkään. Koulua, koulua, koulua, koulua, koulua, koulua, koulua. Paitsi että motivaatio taas niin korkeella, että näyttöönkään en pääse näillä poissaoloilla. Kolmessa viikossa varmaan kaks viikkoa poissaoloja. Hups. Luokanvalvoja oli sitten käskeny kuraattorin ottaa muhun yhteyttä koska aiemmin mulla oli vaan satunnaisesti poissaoloja. Kerroin sitten kuraattorille kuinka asiat on, eli oon aivan väärällä alalla ja vihaan jokaista hetkeä tuolla koulussa. Mutta en voi lopettaa koulua, koska oon jo sen ikänen että jostain pitäis saada tutkinto. Kaikilla muillakin on. Heitin äitille joululomalla vitsillä että varmaan parempi lopettaa toi koulu, niin sehän suuttu mulle siitä. Sano melkein itku kurkussa että "et sää sitä lopeta, ethän?" En, en. En tietenkään. Iskäkin sit kysy että kuinka koulussa. Vastasin ettei oikein kiinnostais käydä siellä, että joku toinen ala ehkä ois parempi. En kuulemma saa lopettaa tai vaihtaa alaa. Kuraattori, iskä, äiti ja vissiin terapeuttikin on hokenu kuinka tärkeetä on nyt vaan käydä tää koulu vaikkei ala kiinnostais paskan vertaa ja sen jälkeen sitten vaikka opiskella jotain muuta. Jospa se vaan olis niin helppoa. Vihaan tota alaa. Vihaan, vihaan, vihaan. Vihaan jokaista hetkeä joka me vietetään siellä koulussa "työssäoppimisjaksolla". Jokainen koulupäivä saa mut vihaamaan itseänikin taas astetta enemmän. Vaivalla siedettäväks kasattu itsetunto romuttuu taas kerran, kun saa kokoajan vaan haukkuja kun ei osaa. Mutta kun en minä osaa, en minä helvetti osaa niin minkä minä sille voin?!

Nojoo, on tässä kaikkee positiivistakin ollut. Mulla on nimittäin poikaystävä. Ensimmäinen oikee poikaystävä. Hyi kun tuntuu oudolta sanoa niin... Mutta alan kai pikkuhiljaa tottua siihen. Eikä tää koko asia ees enää ahdista mua niin hirveesti kun aluks. Vaikka koenkin olevani jonkin verran sitoutumiskammonen ja sen lisäks en osaa luottaa ihmisiin ollenkaan. Miks ahdistaiskaan, kun se on maailman mukavin, kiltein ja hauskin tyyppi. Jostain syystä luotin siihen heti (no sen verran kun minä osaan ylipäätään luottaa), vaikka vieläkin mun on vaikea uskoa kun se väittää jotain positiivista minusta. Mutta se kuuntelee, se välittää. Kai. Ainakin yritän muuttaa tapojani ja uskoa kun se niin sanoo. Ja minä kuuntelen, minä välitän... Ja jos totta puhutaan niin se on vähän pelottavaa. Kaikki kuitenkin päättyy jossain vaiheessa (sitten kun se lopulta tajuaa kuinka paska ihminen olen) ja jos välitän siitä liikaa niin sitten oon pulassa. Kaikki on kuitenkin ihan alkuvaiheessa vielä ja kaikki kävi aivan helvetin äkkiä. Me ollaan oltu yhessä kai joku 1½-2 kuukautta, en oo ihan varma millon me oikeesti alettiin "seurustella". Me tavattiin ekan kerran marraskuussa. Ollaan me juteltu paljon kauemmin, mutta en missään vaiheessa uskonu että edes tavattais. En ois halunnutkaan. Mutta niin siinä sitten ihan yhtäkkiä kävi ja sen jälkeen ei olla oltu kun joululomalla sellanen vajaa 2 viikkoa erossa toisistamme. Niin ja koulupäivien ajan. Huhhuh, kuullostaapa hurjalta. :D Vaikka oon hetkittäin epävarma ja peloissani, vaikka mua vieläkin välillä ahdistaa läheisyys, sitoutuminen ja kaikki tunteet joita mun pitäis osata tuntea ja ilmaista mutta joita oon niin pitkään joutunu piilottelemaan ja peittämään, vaikka paniikkihäiriökään ei oo kokonaan mua hylännyt, niin oon ollut onnellisempi kun miljoonaan vuoteen. Kummasti se helpottaa kun toinen tietää näistä asioista, tietää että mua saattaa joskus ahdistaa ja miks mun on välillä vaikea puhua tunteista tai mistään muustakaan.

Oon saanut sen kauan kaipaamani elämän. Ekaa kertaa sen jälkeen kun kadotin sen sillon kun mut huostaanotettiin joskus 14 -vuotiaana. Mulla on poikaystävä, mulla on kavereita, mulla on tekemistä viikonloppusin, mulla on aina jotain mitä odottaa, jotain mihin kaivata. Jotain minkä vuoks oon päättänyt yrittää olla onnellinen. Yrittää olla vähän iloisempi ja optimistisempi. Ja tyytyväinen, valittaa vähän vähemmän turhasta, nauttia vähän enemmän elämästä. Mutta nyt toi koulu meinaa pilata kaiken. Illat vaan kiroan mielessäni kun kohta on aamu ja joutuu kouluun. Aamut vaan ärisen ja itken mielessäni kun pitäis nousta kouluun. Jos en nouse ajoissa, jos en mene kouluun niin vihaan itteäni taas enemmän. Niinkun taas tänään kävi. Viikonloppusin vaan rukoilen ettei sunnuntai tulis koskaan. Ja sunnuntaisin vituttaa niin raa'asti ettei oo todellista. Jos erehdyn ottamaan itteäni niskasta kiinni ja menemään kouluun, niin koko päivä on helvettiä. En tiedä mitä mun kuuluis siellä koskaan tehä, sit kun käsketään tekemään jotain en osaa tehä sitä. Ja sit kun luulen vihdoin osaavani tai saan tarkat ohjeet niin oon joko liian hidas, liian huolellinen, liian paska tai sit teen kaiken muuten vaan väärin tai oon vääränlainen. Hermot ei kestä siellä, taidot ei riitä, koko päivän tahdon vaan pois sieltä. Puhumattakaan siitä ettei oo mitään mielenkiintoa tehdä siellä mitään koska vihaan koko alaa sydämeni pohjasta. Ois vaan pitänyt jatkaa lukiossa. Siellä osasin opiskella, amiksessa minusta ei oo mihinkään.

Tulee sellanen olo, että toi koulu olis vankila. Ihan oikeesti vankila vailla poispääsyä. Odotan vaan koska mun aikani siellä on ohi, mutta eihän se niin mene. Toki sitä aina muksunakin väitti että "koulu on vankila", mutta sillon se oli vaan sellasta sanahelinää. Nyt se on sitä oikeesti. Sieltä vaan ei oo ulospääsyä ja se ahdistaa niin saatanasti. En todellakaan tiedä miten selviän siitä, vaikkei sitä oliskaan kun 2½ vuotta jäljellä. Se vaan on niin helvetti mulle, henkilökohtanen henkinen helvetti. Se meinaa tappaa mut. En vaan jaksa, en vaan pysty, en vaan kykene mutta en vaan voi jättää sitä kesken koska sitten vihaisin itseäni entistäkin enemmän. Ja siinä vaiheessa vihaisin kai jo liikaakin. Joten en tiiä mitä teen. Vähän alkaa tuleen taas sellanen olo niinku jäniksellä ajovaloissa tai kissan jahtaamalla hiirellä jossain umpikujassa. Senkin vuoks mua ahdistaa toi seurustelujuttu. Koska tiedän että se välittää musta ja iteki välitän siitä, niin en voi vaan jäädä sen jäniksen lailla seisomaan keskelle tietä paniikissa ja odottaa kuinka se auto lopulta tulee, ajaa yli ja päästää kärsimyksistä. Enkä voi jäädä hiirenä nurkkaan, sulkee silmiä ja odottaa heikkona kuolemaa. Mutta mihin muuhun pystyisin?

10. Kymmenes kerta toden sanoo

Kaikki menee huonommaks taas. Päivä päivältä. Pala palalta hajoon uudestaan. Ihan niinku tätä ei ois jo nähty.

Olin viikonloppuna juhlimassa sen ainokaisen ystäväni Eerikan luona. Siellä oli paljon Eerikan kavereita, joista muutaman kanssa oon viettänyt vähän enemmänkin aikaa. Ainakin yhtä niistä vois pitää ihan kaverinakin, ollaan sen verran kuitenkin hölisty ja pölisty tässä parin vuoden aikana. Eniweis, oli juotavaa, oli musiikkia, oli ihmisiä. Ei kukaan missään kaatokännissä ollu, ei kaikki edes juonut. Sellasta illanviettoa vaan.

Siellä sit oli yks jätkä, joka ihan yhtäkkiä vaan sieppas mut halaukseen kun istuin siinä sen vieressä sohvalla. Se kuulemma on sellanen kaikille, kyllähän mä sen tiesin. Siinä sohvalla se sit istu, välillä rutisti mut halaukseen, välillä silitti vaan selästä ja myös hiero hetken aikaa hartioita siinä puolinukuksissa maatessaan. Kyllä se kyselikin multa siinä jotain. "Ootko aina noin hiljanen?", "Ootko jossakin töissä?" ja yhden rutistuksensa aikana "Etkai litisty sinne?" jne ja sit kun joku mainitsi jotain siitä että se on niin läheisyydenkipee niin se sano vaan että "Essi näytti niiin yksinäiseltä."

Vastailin sen kysymyksiin ehkä vähän liiankin tylysti. Ja lähdin siitä sen vierestä heti pois kun se sen toisella puolella istunutkin tyyppi kaivautu sieltä pois. Enkä edes helvetti tajua että miks, koska se oli varmaan ensimmäinen kerta kun mua ei ahdistanut olla niin lähellä jotakuta. Tai siis, oon jotenkin niin torjuva, että edes Eerika tai kukaan muukaan mun entisistä ystävistä ei edes oo halannut mua tyyliin paria kertaa enempää. En vaan osaa olla sillain läheinen, päästää ketään lähelle. Mutta se ei tiennyt sitä, se ei välittänyt siitä minkä näkönen oon, se halas mua, se pysy mun lähellä. Se oli maailman paras tunne, kun se vaan yhtäkkiä hiero mun kipeetä niskaa, silitti selästä, rutisti karhunhalaukseen. Se sulatti jotain mun sisältä, oli lämmin ja rento olo ekaa kertaa miljoonaan vuoteen. Ja varmaan vikaa kertaa ikinä. Se jätkäkin varmaan sai sen käsityksen että en viihtynyt siinä, että halusin päästä pois sen läheisyydestä kun niin vaan siitä lähin. Vaikka asia oli päinvastoin. Mutta eihän sellasta voi kertoo toiselle, vieraalle ihmiselle?

Suoraan sanottuna näin jälkeenpäin vitutti oma käytös aika paljon. Ja harmitti. Itketti. En oo koskaan tajunnut kaipaavani näin paljon läheisyyttä toiselta ihmiseltä. Nyt tiedän että kaipaan ja se sattuu kun tiedän etten voi sitä koskaan saada. 

Paniikkihäiriö on pahenemassa. Ainakin viimesen kuukauden aikana on ahdistanu paljon, paljon enemmän kun esimerkiks koko sitä edeltävän puolen vuoden aikana. Mutta nyt ne kohtaukset on erilaisia. Se alkaa ihan yhtäkkiä, iskee päälle samantien täydellä teholla ja jättää olon helvetin ahdistuneeksi ja surkeeks. Ei se kohtaus aina tuu, lähinnä vaan sillon kun ajattelen sen kohtauksen tulemisen mahdollisuutta. Ja kun erehdyn niin tekemään, en pysty mitenkään enää estämään sen kohtauksen tuloo. En vaan pysty hallitsemaan sitä, vaikka luulin jo oppineeni kuinka sitä hallitaan. Se on saanu jostain lisää voimaa.

Oon hetkittäin niin pirun surullinen, mutta en vaan jaksa aina itkeä. Siihen tarvitaan enemmän että alkaisin itkemään. Joku surullinen elokuva esimerkiks. Ja sitten kun se onnistuu koskettamaan mua jostain, hajottaa padot ja tirautan itkun ilmoille, niin sitten pystyn itkemään samalla kaiken muunkin vuoks. En sen elokuvan, vaan kaiken paskan mitä tunnen. Ja kun niin käy, itken niin pitkään että en saa enää henkeä. Oon pari kertaa saanut aikaseks paniikkikohtauksen itkemällä niin paljon että meinaan tukehtua. Naurettavan säälittävä.

Miksen vaan osaa puhua mun asioista esimerkiksi siellä mun vasta alkaneessa psykoterapiassa, jossa näitä asioita kai kuuluis käsitellä? En vaan osaa. MIKSI EN?! Eikö se nyt ois kaikkien kannalta parasta. Eikö se ois munkin kannalta parasta? Mutta silti kun se kysyy miten mulla menee paniikkihäiriön kanssa, vastaan että ihan okei. Että en muista millon oisin saanut kohtausta viimeks. Ja kun se kysyy miten voin, vastaan että ihan jees, ihan tavallisesti. Kyllähän mä nyt sillä hetkellä ehkä voinkin hyvin, kun kiiruhdan sinne pikasesti halki harmaan kaupungin keskustan ja istahdan sohvalle. Ei mulla sillä hetkellä oo hätäpäivää. Jos se pyytää muistelemaan jotain, teen sen jotenkin pikasesti. En mä oikeesti kykene miettimään siellä mitään syvällistä, omaa elämääni, mitään. Se kai se ongelma onkin. Vasta sen jälkeen kun lähden sieltä, mietin asioita oikeesti. Ja ahdistun. Tunnen epätoivoo. Pohjatonta epätoivoo. Ahdistusta. Kuolemanpelkoo. Kuolemanhalua. Kipua. Pelkoa. Kaikkee mitä ihminen vaan voi maan päällä tuntea. Ja tunnen sen kaiken yksin, enkä anna kenellekkään pienintäkään vihiä siitä miltä musta oikeesti tuntuu.

Mun elämä on kamalaa. Ei oo koskaan kai ollu aikaa, millon ei ois ollenkaan ongelmia. Ja liian monesti ne patoutuu kasaks ja on kaikki samaan aikaan päällä. Fyysinen terveys, psyykkinen terveys, sosiaalinen elämä, ulkonäkökriisit, temppuileva itsetunto, jaksaminen, raha-asiat, melankolia, epätoivo, kaikki. Nyt taas ne kaikki on mun kimpussa, repii mua kun haaskaa joka suunnasta. Miks en voi saada elämääni parsittua kasaan vaikka niin kovasti oon taas yrittänytkin????