ELÄMÄ ON PASKAA. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, välillä se on hyvää, toimivaa, kivaa, siedettävää, jopa ihanaa. Niinä hetkinä hymyilen, nään tulevaisuuden valoisana, itseni kauniina, menneisyyteni asiana jonka ansiosta oon minä, elämäni jännittävänä. Mutta sit kun se pilvilinna romahtaa, se tosiaan romahtaa. Minä romahdan. Ja kaikki siinä mukana.
Jos oot lukenu sen yhden kirjoituksen oisko ollut maaliskuulta tai huhtikuulta, niin osaat päätellä että tää on yks niistä illoista kun rakas poikaystäväni ei halunnutkaan mua luokseen yöks, oon yksin kotonani, itken silmät päästä, aiheutan itelleni tahtomattani paniikkikohtauksia, rukoilen kuolemaa, vihaan itteäni, itken yksinäisyyttäni, pelkään kuolemaa, suunnittelen hyppääväni pää eellä kerrostalon katolta, pelkään mennä nukkumaan, lähden koiran kanssa lenkille ja kävelen suoraa tietä niin kauas kotoa kun uskallan ennenkun ahdistuneena palaan takas tänne missä seinät kaatuu päälle, rukoilen että joku välittäis, itken pahaa oloa ja pakenen bloggeriin avautumaan koska ei oo ketään muutakaan kenelle puhua.
Näin viimeyönä pahimman painajaiseni pitkään aikaan. Oltiin siinä unessa poikaystäväni (sanon sitä vaikka Nalleksi koska en nyt keksi muutakaan ja "poikaystävä" kuullostaa typerältä). Nalle seiso mun edessä, oli lähdössä pois. Se sano lähtevänsä toisen tytön matkaan. Kerto vielä tarkan nimenkin (jonka kävin sitten herättyäni etsimässä facebookissa, ihan vaan koska tuli niin tarkat informaatiot ja se sai uteliaisuuteni heräämään. Kuulemma unessa ei oo mahdollista nähdäkkään ihmistä jota ei oo joskus tavannut jossain). Minä itkin. Kysyin miks se lähtee sen matkaan. Eikö se vois jäädä? Eikö se rakastakkaan minua? Ja Nalle katto mua kylmä ilme silmissään, totes että "Ei. En oo koskaan rakastanutkaan." Itkin kahta kauheemmin. Koin etten voi tehdä enää mitään estääkseni maailman kamalinta asiaa tapahtumasta. Kysyin miks se sitten oli mun kanssa yhessä näin pitkään. Siihen en saanut oikein vastausta, Nalle vaan jatko että se ei oo koskaan ollut ihastunut muhun eikä rakastanu mua. Sitten se kääns kylmästi selkänsä ja lähti, minä jäin istumaan paikoilleni. Tuntu että koko maailma ois kaatunu siihen paikkaan. Itkin niin paljon, että lopulta heräsin omaan oikeaan itkuuni. Itkin vielä hetken vaikka Nalle nukku todellisena mun vieressä. Vaikka kiedoin käteni sen ympärille, tunsin sen hengityksen, tiesin että se on siinä. Se ehkä nukku vielä tai varmaan oli jo hereillä - ainakaan sitä ei kiinnostanu minkä vuoks itkin.
En tiedä onko meidän suhde yhtään mitään. Onko olemassa "meitä", onko meillä tulevaisuutta. Nalle on sanonut mulle oikeesti, sydämestään jotain ihanaa viimeks maaliskuun alussa. Sillon me istuttiin mun sohvalla. Olin juur tehnyt abortin, olin vähän kipee sen takia. Me istuttiin siinä vierekkäin ja Nalle kuiskas mun korvaan "rakas". Se oli ihaninta, parasta mitä mulle on koskaan sanottu. Se yks sana sai perhoset lepattamaan mun vatsassa, onnen säteilemään mun sisälle. Sillon tiesin että Nalle tarkottaa sitä. Että se oikeesti välittää minusta, rakastaa mua. Sen jälkeen sellasta tunnetta ei olekkaan tullut. Yli kaks kuukautta sitten. Aika raakaa.
Oon ite sanonut sille aina välillä että "olet rakas". Yleensä en oo saanut vastausta siihen. Välillä se on sanonu "niin sinäki", mutta en oo varma onko siinä koskaan ollu minkäänlaista tunnetta mukana vai oliko se vaan velvollisuuden vuoks sanottu. Me oltiin just viikko erossa toisistamme kun kävin toisella paikkakunnalla. Sen jälkeen oltiin pari yötä ihanan vierekkäin ja lähekkäin. Olikohan se pari yötä sitten, se eka yö, kun Nalle ite tuli ihan mun lähelle nukkumaan, pisti käden mun ympärille. Se on paras paikka olla. Nallen kainalossa. Nallen käsi mun ympärillä turvana. Siinä on lämmin, hyvä, täydellinen olla. Liian harvoin enää pääsen sinne Nalleni kainaloon varsinkaan sen omasta alotteesta. Mutta pari yötä sit pääsin. Sillon musta tuntu taas, että rakkaus ehkä sittenkin voittaa. Että jospa Nalle tykkääkin, rakastaakin, kaipaakin? Mutta ei. Miten se kolmessa yössä ehti taas kyllästyä mun seuraan? Miksen enää kelpaa sen luo?
Se tunne etten kelpaa. Se on pahinta. En kelpaa minnekkään, en oo koskaan kelvannut. En peruskoulussa meidän luokkaan, en yläasteelle, en lastenkotiin, en kotikaupunkiini, en mihinkään harrastusporukkaani, en oikeen minnekkään. Nykyään tuntuu etten kelpaa tähänkään kaupunkiin, näillekkään ihmisille. Mutta se, kun tuntuu ettei kelpaa edes poikaystävälleen, rakkaalleen. Se on raastavinta, pahinta. Se tunne varmaan hajottaa mut kokonaan. Oon aika varma että tunteet voi hajottaa kirjaimellisesti ihmisen sisältä. Jotain sieltä särkyy koska sattuu. Sydän, ehkä? Tai sielu. En tiedä. Se tunne on taas mun riesana. Sen takia vajosin seinää pitkin lattiannurkaan istumaan ja itkemään kun kävi selväks että saan nukkua kotonani yksin tän yön. Sen takia itkin äsken niin pitkään kunnes meinasin tukehtua. Sen takia meinaan nytkin itkeä. Mutta en halua. Taistelen sitä vastaan.
Me ei enää puhuta niinku ennen. Aluks me jaettiin menneisyytemme, historiamme, surumme, ahdistuksemme. Nalle jopa kerran itki ja avautu, oikeesti itki ja minä koitin lohduttaa. Se sano ettei se oo ikinä itkeny niin. Ettei se osaa itkeä. Mun kanssa se pysty siihen. Mutta ei enää. Enää me ei puhuta. Mistään tärkeestä. Oon välillä yrittäny, muttei siitä mitään tuu. Nallea ei vaan kiinnosta. Se kerran sanokin että sitä ei enään oikein kiinnosta muiden asiat ja toiveet kun sitä on käytetty hyväks ja pyöritelty niin paljon. Että nyt se tekee vaan niinku ite haluaa. Sen vuoks se ei oo lähteny mun kanssa leffaan tai kahville tai minnekkään vaikka oon monesti pyytäny. Sen takia me ei tehä yhessä mitään. Sen takia en oo saanu lahjan lahjaa, tai edes aikaa, sitä ei kiinnosta ees kerran elämässä miellyttää omaa tyttöystäväänsä. Jos ees oon sille sellanen. Välillä epäilen itekin. Oon vaan joku. Aluks se väitti että se on tosissaan mun kanssa. Että se ei halua vaan seksiä, että se ei halua käyttää hyväks mua vaan haluaa oikeesti välittää ja rakastaa, olla yhessä oikeesti. EIKÖ SE TAJUA, että yhdessä olemiseen, parisuhteeseen kuuluu toisen toiveista ja unelmista, iloista ja suruista välittäminen?!? Vaikkei itteä ihan aina kaikki tekeminen kiinnostais, niin sen toisen vuoks vois nähdä edes sen verran vaivaa ja aikaa että tekis hyvää hyvyyttään sen toisen onnelliseks. Mutta ei, herraa ei kiinnosta.
Joku vois kysyä miks helvetissä ollaan yhdessä jos ollaan niin erilaisia, jos ihan selkeesti meidän elämä on tällästä, että "meitä" ei kai edes kunnolla ole. Se ei oo niin yksinkertasta. Mä uskon rakastavani Nallea tosi kovasti. Ainakin nyt tässä puolen vuoden aikana oon niin juurtunut siihen kiinni, ettei mua taida ees olla enää ilman sitä. Ainakaan mulla ei oo syytä ilman sitä. Syytä mihinkään.
Sen lisäks meillä on ollu hetkemme. Ne mitä ylempänä vähän jo availinkin. Ja se tosiasia, että aina kun oon Nallen luona, sen lähellä, sen vieressä tunnen olevani oikeesti ehyt ja kokonainen. Fyysisesti. Henkisesti. Mulla on ollu välillä jotain tosi outoja sydänjuttuja. Se on muljunu, se on jättäny lyöntejä välistä joskus parikin viikkoa putkeen sillein tosi paljon. Kävin tutkimuksissakin, mutta ne rytmihäiriöt loppu just ennen sydänfilmiä ja holtleria. No, tiedän minkä takia. Mulla oli niitä taas viime viikolla. Rytmihäiriöitä. Ne tuli varmaan stressin takia, niitä oli tosi paljon. Sit tulin kotiin, menin Nallen luo ja ihan oikeesti mun sydän alko taas lyömään normaalisti. Rytmihäiriöt loppu. Aikasemminkin ne loppu juuri sillon kun tapasin Nallen. Miten voi olla yhdellä ihmisellä sellanen vaikutus fyysiseen vaivaan? Parantava vaikutus. Korjaava. Rakkausko sen sydämen aina korjaa? Rakastan Nallen silmiä. Välillä se katsoo mua lämpimästi niillä. Rakastavasti? Nalle on hauska, se ei halua kellekkään pahaa. Se on lämmin. Se on ihana ja rakas.
Rakastan sitä liikaa jättääkseni sen. Vaikka sen kanssa yhdessä oleminen tappaa vielä mut, sen tiedän. Joko niin, että Nalle jättää mut (ihan kuten siinä painajaisessanikin) ja kuolen yksinäisyyteen, suruun. Tai sit tää kaikki käy vaan niin raskaaks kun en tiedä rakastaako se tai onko meillä tulevaisuutta, että kuolen sen takia. Hyvin tää ei voi päättyä, sen tiedän. Koska kaikki päättyy joskus. Itsesuojeluvaisto käskee lähtemään, mutta toisaalta jäämään koska yksin mulla ei enää oo syytä. Mitä pidempään pysyn Nallen luona, sitä pidempään pysyn hengissä vaikkakin lopulta kuolen kuitenkin.
Jos luit tänne asti, oon tosi pahoillani siitä että tää kirjotus on tosi rönsyilevä, eksyy tavallaan aiheista ja hyppelehtii kuinka sattuu. On siis suomeks sanottuna sekava kirjotus. Tää on vaan mun tajunnan virtaa, kirjotan sitä mukaan kun asiat mieleen hyppii. Tää autto taas vähän. Toivon että selviän tästä illasta hengissä ja nään Nallen huomenna. Muuta elämää mulla ei tällä hetkellä ookkaan. Vaikka kohta alkaakin yks lukion kurssi. Sen jälkeen yhet festarit. On taas vähän enemmän elämää. Onneks. Nyt tuntuu että kuolen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti